Kuvataide mielletään musiikin tavoin universaaliksi kieleksi. Taideteokset tuottavat syviä kokemuksia yli kulttuurirajojen, myös yli aikakausien. Yhtenä päivänä samastun Yhdysvaltain etelän mustien 1960-luvun ongelmiin kuunnellessani Otis Reddingiä, toisena olen ateistinakin hengellisten tunteiden vallassa haukkoessani henkeäni Andrei Rubljovin 1400-luvun ikonien äärellä.
Taiteen luulisi olevan juuri se olennainen kieli, joka yhdistää maahanmuuttajan uuteen yhteiskuntaan – ilman kielimuureja. Sen olettaisi olevan se kieli, josta vastaanottajatkin osaavat innostua ilman ennakkoluuloja. Näin osin onkin.
Myönteisiä esimerkkejä on helppo esittää – sekä pakolaistaiteilijoista että muista syistä tulleista. Mieleeni tulee heti Chilen 1970-luvun pakolainen Soledad Chuaqui, jolla ei ollut mitään vaikeuksia solahtaa taide-elämäämme, ja joka nykyään viettää arvostettuna grand old ladyna eläkepäiviään valtion ylimääräisellä eläkkeellä Lallukan taiteilijakodissa.
Olin ennakkoajatuksieni kanssa melko ahdistunut jo ennen saleihin astumista.
Tuoreemman nykytaiteen osalta mieleeni tulee yhtä nopeasti irakilaistaustainen Adel Abidin, josta tuli rivakassa tahdissa yksi harvoista suomalaisen taiteen kansainvälisistä tähdistä. Tämän voi myös osoittaa ihan konkreettisesti: kansainvälisesti alan merkittävimmällä ArtFacts.Netin rankinglistalla on tällä hetkellä 1 500 noteeratun elävän taiteilijan listalla vain kolme suomalaista: Eija-Liisa Ahtila (sijalla 733), Elina Brotherus (949) ja Abidin (1077). Abidin ei ole pakolainen, mutta tulee silti sodan runtelemasta Bagdadista, ja siitä taustasta hänen poliittisesti sävyttyneet työnsä usein ponnistavatkin.
En ole kuitenkaan naiivi, ja tunnistan myös ne ongelmat, joita maahanmuuttajataiteilijoilla on ollut suhteessa taidemaailmaamme. Tunnen esimerkiksi paluumuuttajina tulleita inkeriläistaiteilijoita ja heidän ongelmiaan.
Muistan hyvin miten Siperiassa elämäntyönsä tehnyt Toivo Rännäli (1921–2012), joka sai korkeimman taiteilijan arvonimen Venäjän kansantaiteilija, yritti hakea Taidemaalariliittoon muutettuaan Suomeen. Hänelle tarjottiin mahdollisuutta kokelasjäseneksi, mutta se ei tätä yli 70-vuotiasta tekijämiestä ja Venäjän taideakatemian kunniajäsentä paljon lohduttanut ja niinpä hän kieltäytyi kunniasta.
Maahanmuuttajataiteilijoilla voi siis olla moninaisia ongelmia, muun muassa erilaisesta koulutuksesta riippuen ja myös tyylillisistä seikoista johtuen – heidän työnsä eivät välttämättä vaikuta tarpeeksi ”nykytaiteellisilta”. Turvapaikanhakijoilla ongelmat tietysti korostuvat aivan erityisillä tavoilla. Usein on myös kiire, jos haluaa vakuuttaa viranomaiset siitä, että taiteen tekeminen on työtä siinä missä kebab-vartaan leikkaaminenkin.
Taidemaailmamme on onneksi ollut valppaana, ja erilaisia yhteistyöprojekteja on virinnyt kiitettävästi.
Yksi projekteista on ollut Art-Tu, joka aloitti toimintansa viime vuonna. Se on pilottihanke, jossa taideyhteisö adoptoi turvapaikanhakijoina Suomeen tulevia taiteilijoita ja toimii vertaistukena. Viime vuonna he järjestivät Helsingin Kaapelitehtaalle ensimmäisen taidenäyttelynsä Journey, ja nyt on vuorossa jo toinen: Memory of War (Kaapelitehtaan Puristamo ja Valssaamo, 15.7. saakka). Näyttely tutkailee sitä, kuinka siviilit kokevat sodan hävityksen niin nykyisyydessä kuin muistoinakin. Yhteisnäyttelyssä on esillä 20 suomalaisen ja Lähi-idästä kotoisin olevan taiteilijan töitä. Tarjolla on maalauksia, valokuvia, ääniteoksia, installaatioita sekä performansseja.
Kriitikolle tällaiset näyttelyt ovat erityisen ongelmallisia. Sitä ryhtyy miettimään ”kaksoisstandardeja”, ”poliittista korrektiutta” ja ”ylistämällä alistamista”. Olin ennakkoajatuksieni kanssa melko ahdistunut jo ennen saleihin astumista.
Vaan turha oli huoli. Näyttely oli sekä pääosin varsin ammattitaitoinen että elämyksellisesti erittäin vahva. Moitittavaakin löytyi.
Ajatus Lähi-idästä tulleiden taiteilijoiden ja suomalaistaiteilijoiden sekoittamisesta ei toiminut lainkaan. Suomalaisten osuus oli löysä ja vaatimaton. Tuntui turhalta ja päälle liimatulta ikään kuin koristella vahvaa kokonaisuutta hyvää tarkoittavilla suomalaistaiteilijoilla, jotka eivät pystyneet tuomaan tematiikkaan juurikaan lisäarvoa.
Ymmärrän kyllä, että pelkkien turvapaikanhakijoiden esitteleminen saattaisi toimia itseään vastaan, olla gettouttavaa, mutta näin ei ongelmaa ratkaista.
Tavallaan on tietenkin hienoa, että tulijat varastivat shown kokonaan. Taidehan on valitettavasti myös ikuista kilpailua, ja tällä näyttelyllä ne varsinaiset ammattilaiset ja taiteellisia ambitioita omaavat tekijät osoittivat kiistattomasti, että heillä on myös kaikki edellytykset pärjätä tässä kilpailussa.
Vaikka hyvä taide liputtaisikin yleensä demokratian puolesta, ei taide-elämä todellisuudessa ole kovin demokraattista. Hierarkioita syntyy jo pelkästään rakenteellisista syistä. Taidekentän instituutiot ja yksittäiset toimijat tekevät koko ajan valintoja, jotka ovat samalla vallankäyttöä.
Valinnan teen minäkin nostaessani yhden taiteilijan esiin. Irakista pakolaisena tullut ja meren hengenvaarassa ylittänyt Muhaned Durubi on niin kovan luokan tekijä, että taideyhteisömme on syytä ottaa hänet vakavissaan. Hän on myös itse ollut aktiivinen ja pitänyt jo useammankin yksityisnäyttelyn, muun muassa Kallio Kunsthallessa ja Kulttuurikeskus Stoassa.
Jos tähdet asettuvat kohdilleen, on hänellä kaikki edellytykset pärjätä poik-keuksellisen hyvin. Näin toivon.
uutiskirje 