Mauno Suntioinen kirjoitti tällä palstalla 17.11. otsikolla ”Suuri ja mahtava sosialismin pelko”. Parissa kohdassa kirjoitusta Suntioinen viittaa minun tässä lehdessä 29.9. julkaistuun toteamukseeni, että osuustoiminta ei ole kapitalismia, vaikka se on markkinataloutta. Siksi muutama selventävä sana.
”Mitä osuustoiminta sitten on, siitä hän (siis Suomela) ei sano mitään”, Suntioinen piikittelee, ja lausuu sitten edelleen: ”Kalevi Suomelaa voisi rohkaista sanomalla, että vaikka osuustoiminta ei ole kapitalismia, niin –– sosialismia se on.”
En yhdy tuohon ajatukseen. En ole myöskään samaa mieltä Bernie Sandersin USA:n presidentinvaali-kampanjassaan esittämästä toteamuksesta, että pohjoismaat ovat sosialistisia valtioita. Sandersin lausuma on äärimmäisen sympaattinen, mutta hän syyllistyy loogiseen virheeseen.
Sosialistisen politiikan edistämisen ensimmäinen ehto on demokratia.
Tuon loogisen virheen kanssa olemme eläneet pian sata vuotta. Sana sosialismi viittaa oikein käytettynä kiistattomasti poliittiseen filosofiaan. Lyhyesti ilmaistuna sosialismilla tarkoitetaan sellaista poliittista ajattelua ja etiikkaa, joka lähtee liikkeelle sen perustavan tosiasian tiedostamisesta, että modernissa maailmassa ihmiset ovat jatkuvasti kasvavassa määrin keskinäisesti riippuvaisia. Tästä lähtökohdasta nousee sosialistien tasa-arvon etiikka ja kritiikki muun muassa taloudellisesti eriarvoistavia kapitalistisia instituutioita kohtaan. Minä perustan poliittisen filosofiani juuri näille lähtökohdille: olen sosialisti.
Jo ennen ensimmäistä maailmansotaa saksalainen marxilainen sosiaalidemokratia (sekä Kautskyn että Bernsteinin kannattajat) omaksui ”operatiivisen” tavan ymmärtää sosialismi yhteiskuntajärjestelmänä, jossa tuotantovälineet ovat työntekijöiden (tuottajien, kuten silloin sanottiin) omistuksessa. Siirtymisen niin sanottuun sosialismiin uskottiin voivan tapahtua rauhanomaisesti parlamentin päätöksellä. Usko siihen perustui SPD:n rakettimaiseen kasvuun.
”Sosialismi” ei toteutunut ennen ensimmäistä maailmansotaa Saksassa. Maailmansodan vielä kestäessä se toteutettiin Venäjällä bolševikkien kaapattua vallankumouksen. Loppu on niin sanoakseni historiaa; ja sosialismi alettiin käsittää ennen kaikkea talousjärjestelmänä, jossa yritykset ovat pääsääntöisesti valtion omistuksessa.
Minun käsittääkseni sosialistisen politiikan edistämisen ensimmäinen ehto on demokratia. Vaikka tässäkin asiassa on terminologiset ongelmansa, kutsuisin Neuvostoliiton ja sen vaikutuksesta syntyneiden valtioiden yhteiskuntajärjestelmiä kommunistisiksi, en sosialistisiksi.
Neuvostoliiton ja sen vaikutuspiirin ulkopuolella erityisesti OECD maissa kaikki vasemmistopuolueet – sosiaalidemokraatit, sosialistit ja kommunistit – ovat ajaneet toisen maailmansodan jälkeen hyvinvointivaltioiden rakentamista. Oikeutetusti voi sanoa, että hyvinvointivaltiot ovat sosialistisen ajattelun ja politiikan synnyttämiä. Älkäämme silti syyllistykö Sandersin loogiseen virheeseen.
Osuustoiminta liikkeenä ja suuret osuuskunnat rakennettiin pääsääntöisesti ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Niitäkin voidaan kutsua sosialismin luomuksiksi, mutta ne eivät ole sosialismia.
Olen Suntioisen kanssa samaa mieltä siitä, että on tavattoman tärkeää erottaa markkinatalouden ja kapitalismin käsitteet. Selkeä ajattelu edistää sosialistista politiikkaa – ja sillä on edessään valtava työmaa, varsinkin jos nostamme katseemme Pohjois-Euroopan, Euroopan ja OECD-maiden ulkopuolelle.
Kalevi Suomela
Helsinki