Rebecca Solnit käsittelee uudessa esseekokoelmassaan The Mother of All Questions hiljaisuutta kulttuuris-poliittisena ilmiönä. Hän ei käsittele hiljaisuutta jonakin, jota kohti yksilö pyrkii vaikkapa retriitissä tai muuten rauhoittuakseen. Keskeistä kirjassa on yhteiskunnallinen keskustelu ja sen hiljaisuudet. Se keiden tarinat pääsevät kuuluviin, ja mitä aiheita ja näkökulmia aktiivisesti hiljennetään.
Vuonna 2014 kirjoittamassaan esseessä Solnit esittää, että hiljaisuuden aika on ohi naisiin kohdistuvan seksuaalisen häirinnän osalta. Monet tuon vuoden tapahtumat tekivät naisiin kohdistuvaa väkivaltaa näkyväksi aivan uudella tavalla. Nettikampanjat kuten #yesallwomen osoittivat pysäyttävästi, kuinka lähes kaikki naiset joutuvat kokemaan jonkinlaista häirintää elämänsä aikana.
Muistisääntö: aina kun mietit ”tekisipä joku tälle asialle jotain”, ole sinä se joku.
Esseetä oli pysäyttävää lukea marraskuussa 2017, kun #MeToo-kampanja on saavuttanut valtavaa huomiota maailmalla. Tuntuu, että nyt on käsillä joku ennennäkemätön käänne. Mutta siltä on tuntunut ennenkin. Kuinka äkkiä aihe taas painetaankaan maan alle, jos ei siitä pidetä jatkuvaa meteliä.
Jotkut ovat jo ehtineet kyllästyä aiheeseen, muutaman päivän tai viikon jälkeen. Aika paljon näkyy kommentteja siitä, miten tärkeämpiäkin asioita olisi, ja eikö tästä nyt ole kohkattu jo tarpeeksi.
Totta kai on olemassa paljon muitakin tärkeitä asioita, ja jokainen tähän keskusteluun kyllästynyt on vapaa edistämään tärkeänä pitämiään aiheita. Ennen kuin kulttuuri muuttuu, ja ihmiset oppivat kunnioittamaan toistensa ruumiillista koskemattomuutta ei tästä aiheesta kuitenkaan pidä lakata puhumasta ja kirjoittamasta.
Olen seurannut innolla Ruotsissa käytyä keskustelua ja satojen ja tuhansien naisten kollektiivisia ulostuloja. Päivä toisensa jälkeen ammattiryhmä tai -ala kerrallaan on julkisesti todennut, että nyt saa riittää. Enkä ole ollut ainoa, joka on ihmetellyt, miksi Suomessa ei yhtä nopeas-ti syntynyt vastaavaa liikehdintää.
Muistisääntö: aina kun mietit ”tekisipä joku tälle asialle jotain”, ole sinä se joku. Voimavarojen ja ehtimisen mukaan toki.
Facebook-ryhmän perustaminen on äärimmäisen helppoa (moderointi on se, mikä voi vaatia uskomattoman paljon työtä). Tällä kertaa en itse ollut se joku, mutta ilahduin suuresti saadessani kutsun ryhmään, jossa mietittiin erityisesti suomenruotsalaisten naisten #dammenbrister -kampanjan inspiroimana, miten myös lopun Suomen osalta #MeToo -kampanjassa voitaisiin edetä.
Muutamassa päivässä tuhannet naiset ja muunsukupuoliset liittyivät #MeMyös-Facebook-ryhmään ja alkoivat jakaa kokemuksiaan seksuaalisesta häirinnästä, ahdistelusta ja väkivallasta. Ryhmään ei oteta jäseniksi miehiä, sillä vaikka kaikki miehet eivät syyllisty häirintään ja väkivaltaan, muilla kuin miehillä pitää olla mahdollisuus keskustella kokemuksistaan tilassa, jossa miehiä ei ole läsnä.
Miehillekin avoimen ryhmän voi totta kai kuka vaan perustaa, jos sellaisen olemassaolon kokee tärkeäksi. #MeMyös ja #MeToo on liike, jota ei omista kukaan ja jonka omistamme me kaikki.
Nostan tohtorinhattuani kaikille niille miehille, jotka tekevät töitä häirinnän kitkemiseksi, uskovat kuulemiensa naisten kokemukset, puuttuvat tilanteisiin ja puhuvat häirintää vastaan. Vielä korkeammalle nostan hattuani niille ei-miehille, jotka ovat uskaltaneet omia tarinoitaan kertoa.
Jokaisen ei tarvitse tulla kokemustensa kanssa esille. Sitä ei voida eikä pidä vaatia. Jokaisella on omat tapansa selvitä, toisille siihen kuuluu kokemusten jakaminen, toisille taas ei.
Kampanjan tavoitteena on kulttuurinen muutos. Haluamme elää sellaisessa kulttuurissa ja ympäristössä, jossa kenenkään ruumiillista koskemattomuutta ei loukata, ja jossa tapahtuneista loukkauksista ei enää vaieta.
Ruumiillisen koskemattomuuden loukkaaminen ja sanallinen häirintä aiheuttavat kokijassa häpeää. Häpeä puolestaan rakentaa kokemuksen ympärille hiljaisuuden muurin. Tämä muuri on syytä murtaa ja häpeä on siirrettävä sinne, minne se kuuluukin eli tekijöille.
#MeMyös haluaa viestiä, että minkäänlainen ahdistelu ja häirintä ei ole oikein eikä hyväksyttävää. Ahdistelu, häirintä ja väkivalta eivät koskaan ole kohteen syytä, eikä niistä tarvitse vaieta.
Vertaistukea saa #MeMyös-Facebook-ryhmästä ja sieltä löytyy tietoa, mistä saa muuta apua.
#MeMyös vaadimme loppua kaikelle häirinnälle. Heti. Tule mukaan ja kerro tarinasi, tehdään yhdessä hiljaisuudesta loppu.
Naisiin ja naiseksi oletettuihin kohdistuva häirintä ei rajoitu ainoastaan live-kohtaamisiin. Se velloo myös internetissä. Tätä ilmiötä valottaa erinomaisen ansiokkaasti Johanna Vehkoon ja Emmi Niemisen Vihan ja inhon internet -sarjakuvateos, joka ilmestyi tänä syksynä. Sukupuolittunut nettiviha tähtää yhteiskunnallisesti aktiivisten naisten hiljentämiseen.
Myös tämä hiljaisuus on rikottava. Ei ole oikein, jos yksikään nainen jättää kertomatta julkisesti mielipiteensä tai jättää tuomatta esiin omaa asiantuntijuuttaan siinä pelossa, että kohta on inboxit täynnä sontaa. Menetämme valtavan määrän potentiaalia, jos osa kansasta ei uskalla olla yhteiskunnallisesti aktiivista.
Myös nettihäirinnän on loputtava. Senkään kanssa ei kenenkään tarvitse jäädä yksin. Feministinen ajatushautomo Hattu tarjoaa nettisivullaan ja Facebook-sivullaan vinkkejä ja välineitä, miten toimia nettivihan kohteeksi joutuessaan, ja miten muut voivat kohdetta tukea.
Vihapostin saaminen tuntuu pahalta, sitäkään kokemusta ei pidä vähätellä.
Siksipä, tue naista netissä!
uutiskirje 
