Horisontti
Pääministeri Juha Sipilä on todennut, että sotateollisuuden ja sen rahoituksen sisällyttäminen Euroopan unionin budjettiin on asioiden normalisointia. Onko todella näin? EU:ta markkinoitiin Suomessa rauhanprojektina, joka rakentaa vakautta ja vaurautta ensisijaisesti siviilikeinoin niin kaupan, yhteisen riippuvuuden kuin yhteistyön varaan.
Muurit piti purkaa, ei ainoastaan Euroopan sisällä, vaan myös ulkomaailmaan piti suhtautua avoimesti ja solidaarisesti. Ei vain tuotteiden, vaan myös ihmisten piti liikkua yli rajojen vapaasti. EU on ollut yksi suuri kehitysavun antaja ja myös Nobelin rauhanpalkinnon saaja.
Niin kauan kuin Euroopalla ei ole yhteistä ulkopolitiikkaa, on liian aikaista luoda yhteistä puolustusta.
Nyt Suomikin on ajamassa aloitteita, joilla tuetaan unionin sotilaallisten rakenteiden resurssien lisäämistä ja luodaan uusia rahoituskanavia sotateollisuudelle ja asekehittelylle. Kiihtynyt, globaali asevarustelukilpailu nähdään talouden ja kehityksen veturina, ei sotia ja epävakautta synnyttävänä kriisien katalysaattorina.
Aseteollisuus on viime vuosina kasvattanut lobbauskoneistoaan EU:ssa. Kymmenen suurimman eurooppalaisen aseteollisuuden yrityksen lobbauskulut olivat tänä vuonna 5,1 miljoonaa euroa. Viisi vuotta sitten ne olivat vielä 3,6 miljoonaa euroa.
Pääministeri Sipilä toivoo, että puolustusteollisuudesta löytyisi yhteistyöhankkeita suomalaisille. ”Nyt kannattaisi myös suomalaisen pk-teollisuuden olla aktiivinen, koska tämä tarjoaa mahdollisuuden päästä myös suurempien kumppaneiden kanssa eteenpäin teollisessa yhteistyössä”, hän totesi Kauppalehdelle kesäkuussa EU-huippukokouksen yhteydessä, joka siunasi komission suunnitelmat.
Jää nähtäväksi, hyödyttävätkö Euroopan tason panostukset aseteollisen yhteistyön suurhankkeisiin Suomen aseteollisuutta. Todennäköisesti suuremmat, ylikansalliset toimijat keräävät voitot.
EU:n jäsenvaltioiden johtajien huippukokous hyväksyi kesäkuussa komission ehdotukset unionin yhteisen – sotilaallisen – puolustuksen edistämisestä. Tavoitteena on lisätä sotilaallista puolustusyhteistyötä vuoteen 2025 mennessä. Satsauksilla puolustusrahastoon on tarkoitus tukea sotilasteknologisten prototyyppien kehittämistä ja aseteollisuuden tuotekehitystä EU:n yhteisistä rahoista.
Eurooppalaisten rauhanjärjestöjen mielestä suunnitelmat hämärtävät puolustuspoliittisia mandaattirajoja. Valmisteluprosessin aikana on nähty sotateollisen kompleksin suuri ja suora vaikutusvalta myös EU:ssa. Suunnittelu- ja valmisteluryhmissä ovat istuneet pääsääntöisesti aseteollisuuden toimijat ja edunsaajat, kun taas poliitikkojen rooliksi on jäänyt lähinnä siunata suunnitelmat.
Komission esitys oli, että alkuun investoidaan reilu 500 miljoonaa niin sanotuista vielä kohdentamattomista varoista 2019–2020. Kun uudesta budjetista päästään sopimukseen EU:ssa, tavoite olisi kohdentaa sen jälkeen vähintäänkin 1, 5 miljardia vuosittain tälle puolustusrahastolle.
Luonnoksessa esitetään myös, että valtioiden vapaaehtoisia lisäpanostuksia EU-rahoitukseen ei sisällytettäisi vakaus- ja kasvusopimukseen. Toisin sanoen niitä ei otettaisi huomioon kolmen prosentin alijäämärajaan, jota EU-maiden pitää noudattaa. EU-jäsenmaat ovat tästä erimielisiä, eikä ole suinkaan kirkossa kuulutettu, että poikkeus saataisiin läpi.
Samaan aikaan monet muut toimialueet, kuten EU:n ihmisoikeusohjelma tai tuki paikallisille konfliktien ennaltaehkäisyyn ja rauhanvälittämiseen keskittyneille organisaatioille, ovat kärsineet rahoituksen puutteesta.
Syksyllä Suomessa vieraillut rauhanjärjestöjen ENAAT-verkoston (European Network Against Armstrade) koordinaattori Laëtitia Sédou totesi, että ”ilman poliittista johtajuutta hankkeesta jää jäljelle teollisuuden politiikka. Lopputuloksena näemme pinon esityksiä, jotka edistävät aseteollisuuden yritysten etuja ja heidän haluaan viedä korkeateknologisia asejärjestelmiä julkisesti rahoitettuna EU-maiden ulkopuolelle”.
Hän painottaa, että tämä ei olisi vain julkisten varojen tuhlaamista vaan horjuttaa globaalia vakautta pikemminkin kuin turvaa Eurooppaa. Hänen mukaansa puolustuspolitiikan pitäisi olla ulkopolitiikan väline, ei itseisarvo. Niin kauan kuin Euroopalla ei ole yhteistä ulkopolitiikkaa, on liian aikaista luoda yhteistä puolustusta.
Lisärahoitus aseteolliselle kehittämiselle ja yhteistyölle osana yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa ei ole riittänyt. Samaan aikaan myös EU:n kehitysyhteistyössä on kasvavassa määrin ollut painetta rahoittaa erityyppisiä sotilaallisia toimia ja aktiviteetteja kehitysyhteistyöhön varatuilla varoilla.
EU:n vakauden ja rauhan instrumenttia on haluttu muun muassa Suomen tuella muuttaa siten, että sillä voitaisiin rahoittaa myös sotilaallista toimintaa varoista, jotka on tarkoitettu rauhan ja vakauden tukemiseen. EU:ssa käydäänkin kädenvääntöä siitä, sallivatko kansainväliset kehitysavun säännöt ”militarisoida” kehitysapua ja tulkita uudelleen köyhimmistä köyhimpien auttamiseksi, myös omien strategisten intressien ajaminen.
Kysyä sopii, missä on se EU:n rauhanprojekti?
Kirjoittaja on Suomen Rauhanliiton toiminnanjohtaja.
uutiskirje 
