Horisontti
Viimeisten 20 vuoden ajan Nato-yhteistyöstä on puhuttu keinona kehittää Suomen kansallista puolustuskykyä meidän omista lähtökohdistamme, ilman sotilaallista liittoutumista. Olennainen osa yhteistyötä on ollut Venäjää koskevien tiedustelutietojen hankinta ja vaihto.
Hesarin kohuartikkeli (16.12.) kertoi Venäjää koskevasta tietojen hankinnasta ja Tikkakoskella sijaitsevan Viestikoekeskuksen roolista siinä. Artikkelin mukaan Suomen tiedustelun hankkimat tiedot jalostetaan ja tuotteistetaan myyntikelpoisiksi kokonaisuuksiksi maksukykyisille tilaajille, keitä sitten lienevätkin.
Tiedustelutiedon vaihtoa koskevat pelisäännöt on tehtävä läpinäkyviksi.
Yllättävän vähälle artikkelin jälkipuinnissa jäi kuitenkin kysymys siitä, miten ja kenen ehdoilla tietoja vaihdetaan. Arvioin tätä kysymystä seuraavassa Luke Hardingin kirjan Snowden, maailman halutuin mies (Into, 2014) pohjalta.
Mitkä siis ovat tiedustelutiedon vaihdannan poliittiset reunaehdot?
Joulun alla käydystä keskustelusta sai sellaisen vaikutelman, ettei vaihdannan periaatteita voi avata äänestäjille. Jos avattaisiin, Suomen turvallisuus heikkenisi, kun sen kanssa ei enää vaihdettaisi tietoja.
Minusta tämä selitys on aidosti ongelmallinen. Jos se niellään, tietojen vaihtoa koskevat reunaehdot jäävät todentamatta, ja vaihto voi saada myös muotoja, jotka kyseenalaistavat asemamme sotilaallisesti liittoutumattomana maana.
Jos Suomi esimerkiksi myisi USA:lle Venäjän sotilaallisen turvallisuuden vaarantavia toiminta- ja maalitietoja, Suomi olisi de facto sotilaallisesti liittoutunut maa, ja sellaisena Venäjäkin Suomea pitäisi. Ja näin ollen, Tikkakoskesta tulisi Venäjän ohjusten maali, mahdollinen ensi-iskukohde.
Keskustelussa tämä ongelma on yritetty sivuuttaa. On annettu ymmärtää, että tiedustelutiedon vaihdanta tapahtuisi aina Suomen asettamin ehdoin, ja että tiedustelulainsäädännön valmistuttua vaihdanta tulisi parlamentaarisen valvonnan alle. Toisin sanoen, Suomi olisi suvereeni päättämään myös, mitä tietoa vaihdetaan ja kenen kanssa vaihdetaan.
Mutta Hardingin kuvaus ei tue tätä näkemystä. Käytännössä vaihdannan periaatteet sanelee tiedon hankinta- ja jakeluorganisaatio, sen vakiintuneet toimintatavat sekä käytettävissä oleva teknologia. Ei Suomi voi niitä miksikään muuttaa, ei ainakaan Naton tai NSA:n, USA:n tiedusteluviraston osalta.
Ja mitä valvojiin tulee, niin ihmisiä hekin ovat. Ratkaiseva syy Snowdenin ilmiannoille oli valvojien systemaattinen valehtelu toiminnan todellisesta luonteesta, siitä miten ketä tahansa koskevasta urkinnasta on tullut alalla vallitseva käytäntö. Varmuuden vuoksi valvotaan sekä ystäviä että vihollisia.
Ketkä vaihdannan periaatteista päättävät? Länsimaissa hankinta ja jakelu on 1950-luvulta lähtien organisoitu Nato-yhteensopivasti viiden globaalisti edustavan keskuksen varaan. Näiden Viiden Silmän toimintaa sääntelevä uhkakuva johdettiin ensin Neuvostoliitosta. Jaksolla 2001–2004 kuvaan tuli myös terrorismin ennaltaehkäisy.
Massatiedustelun läpimurto tapahtui vuosina 2007–2012, kun joukko suuria kaupallisia toimijoita, kuten Facebook, Microsoft, Google ja Apple, pakotettiin oikeuden määräyksellä jättämään takaporttinsa auki siten, että NSA on voinut hakea haluamansa tiedon suoraan firmojen servereiltä.
Hallituksen esitysluonnoksen mukaan omiin kansalaisiin kohdistuva tiedustelu edellyttäisi Suomessa aina tuomioistuinlupaa. Mutta koska rajat ylittävän kaapelin tietovirrasta ei voi eriyttää ulkomaista toimijaa, tavaksi on tullut etsiä neulaa koko heinäsuovasta, koko kaapelista.
Ja mitä laiteriippuvuuteen tulee, niin Suomenkin tiedustelukyky on ehdollinen NSA:n hyväksymille laitetoimituksille. Asevelihintaan laitteita ja koulutusta saavat Hardingin mukaan vain tahot, jotka eivät kyseenalaista alihankintaketjun ylläpitämää viholliskuvaa ja NSA:n asemaa ”pääurakoitsijana”.
Otetaan esimerkki. Kun The Guardian vuonna 2013 vuoti tietoja NSA:n taloudellisesta tuesta Iso-Britannian tiedustelulle, vuotoa tutkinut tuomari piti käytäntöä normaalina. Sen sijaan, että tuomari olisi tarttunut kysymykseen mahdollisista vastapalveluista, hän asetti lehdelle vastakysymyksen: rakastatteko tätä maata?
Entä miten näin tuotetun tiedustelutiedon merkitys todennetaan?
Tieto-opillisesti informaatio itsessään on lähes arvotonta. Tiedoksi se muuttuu vasta siinä vaiheessa, kun sen merkitykset tulevat yleisesti ymmärrettäviksi ja käsin kosketeltaviksi. Se taas edellyttää lähdekritiikkiä, jonka tiedustelutiedon auktorisoitu tuottamistapa varsin tehokkaasti sulkee pois.
Itse tajusin sen talvella 2015 osallistuessani viikon mittaiselle alueelliselle maanpuolustuskurssille. Kurssin yhtenä teemana oli Suomen tietoverkkoihin kohdistuva kybervaikuttaminen, josta viikon aikana puhui neljä alustajaa. He kaikki mainostivat russofobialla ratsastavaa Ilkka Remestä alan parhaana asiantuntijana.
Yksikään heistä ei kuitenkaan osannut kertoa, mistä lähteistä Ilkka Remeksen maalailemien uhkakuvien todenperäisyys olisi tarkistettavissa. Kuten ei sitäkään, miten fakta ja fiktio uhkakuvia koskevassa keskustelussa erotetaan toisistaan. Vaikutelmaksi jäi, että 1920-luvulla omaksuttu viholliskuva ratkaisee.
Se, miten Suomi tiedustelutietoa hankkii ja vaihtaa määrittelee lopulta myös Suomen sotilaallisen liittoutumattomuuden asteen. Siksi tiedustelutiedon vaihtoa koskevat pelisäännöt on tehtävä läpinäkyviksi myös äänestäjille. Tällä hetkellä ne eivät sitä ole.
Demokratiassa niiden pitäisi olla.
Kirjoittaja on kauppatieteiden tohtori.
uutiskirje 
