Pienten paikkakuntien näkökulmasta valtionmetsien (nykyisin kuvaavammin valtionmaiden) hoito päätehakkuuseen tähtäävällä yksi-ikäisten puupeltojen kasvattamisella on järjenköyhää touhua. Sillä ruokitaan yli-investoituja yhden työvaiheen koneita. Puu kuljetetaan jättirekoilla ”alaikäisenä” sellukattiloihin. Paikkakunnille ei jää edes kantorahoja.
Se on toimintaa toiminnan ylläpitämiseksi, josta voitot valuvat ulkomaille. Sen työllistävä vaikutus paikallisesti on verrattavissa hölmöläisten puuhasteluun viimeistään silloin, kun raaka-aineiden hinnat maailmalla romahtavat ja pörssikurssit haukkaavat kunttaa.
Asia voidaan korjata, jos halutaan, mutta pelkkään yhteiskuntateatteriin ei ole varaa. Metsän pitää elättää suomalaiset tulevaisuudessa ja olla samalla kansantaloudellisesti kannattavaa toimintaa. Siihen ei puupeltoviljelyllä ja ulkomaisella suuromistuksella pystytä.
Metsän hoito jatkuvan kasvatuksen menetelmällä perustuu puuston luontaiseen uudistumiseen. Siinä metsä säilyy pääosin peitteisenä. Puusto koostuu eri-ikäisten ja -lajisten runkojen taimista. Yleispiirteenä voidaan mainita taimien ja nuorten puiden suuri määrä verrattuna isoihin ylispuihin.
Tällaisen metsän uudistaminen perustuu jatkuvaan taimien kasvatukseen ja hakkuut keskittyvät varttuneisiin tukkipuihin. Lahopuuta jää metsämaahan nykyistä enemmän. Metsän kasvattaminen peitteisenä on jatkuva prosessi ilman päätehakkuuta ja istutusta. Se on metsälle luontainen tapa kasvaa ja uudistua.
Jatkuvan kasvatuksen menetelmä metsien hoitomuotona on pitkällä aikavälillä kannattavampi myös kansantaloudellisesti, koska peitteinen metsä toimii luontaisena hiilinieluna ja -varastona. Metsä on suoja runsaalle eliöstölle. Se sitoo hiiltä pitkiksi ajoiksi ja toimii näin ilmastonmuutosta vastustavana eliöyhteisönä. Kansantalous ei tarkoita ainoastaan markkinatalouden lyhytaikaisia voittoja, vaan pitkän aikavälin taloudellisuutta.
Metsätaloutta tulee kehittää puun jatkojalostuksessa sellaisiin pitkäkestoisiin tuotteisiin, jotka sitovat hiiltä kauan elinkaarensa aikana. Poimintahakkuuseen perustuvia paikallisia aloja ovat esimerkiksi hirsirakentaminen, laivanrakennus, huonekaluteollisuus ja korkean käsityöasteen puutyö. Nämä tukevat paikallisia yhteisöjä, metsän todellisia omistajia. Korjuutyöhön ja lähikuljetukseen tehtävät investoinnit ovat näin hyödynnettävissä muussakin paikallistaloudessa ympärivuotisesti.
Näin Suomessa voi syntyä tervettä aluetaloutta syrjäseuduilla, ja samalla ehkäistään lajien häviäminen. Kansantaloudellinen hyöty kasvaisi esimerkiksi lääketeollisuuden kiinnostuessa metsistä ja soista.
Valtion metsille pitää pikaisesti laatia uusi jatkuvaan kasvatukseen perustuva hoitosuunnitelma, jonka tehtävänä on turvata mahdollisimman suuri hiilen sidonta, biodiversiteetti ja paikallinen laatupuun jalostus. Merkittävät tutkijat ilmaisivat huolensa viime vuonna julkisessa kirjeessään (24.3.2017), että nykymuotoinen metsätalous ei ole kestävää. Tutkijoiden mukaan ”tarvitaan merkittäviä muutoksia koko metsätaloudessa, puunkäyttömäärissä ja -tavoissa”.
Tätä huolta pitää poliitikoiden ja metsäteollisuuden kuunnella. Kiintoa per tunti -ajattelusta on siirryttävä puun aikaan. Näin Suomi voi toimia edelläkävijänä ilmastonmuutoksen torjunnassa ja terveessä aluetaloudessa.
Janne Utriainen
Inari
uutiskirje 
