TUL täyttää 26.1. sata vuotta

Jos ihminen tai vaikkapa jokin järjestö täyttää 100 vuotta, kyseessä on kieltämättä melkoinen saavutus. Mutta ei ole ihmisellä sadasta ikävuodestaan paljonkaan iloa, jos hän ei elä enää tässä päivässä, korkeintaan muistaa lapsuutensa ja nuoruutensa ajat – ja valitettavasti niin taitaa asianlaita hyvin usein olla.

Sanottu pätee myös järjestöihin. Kun tulee kuluneeksi sata vuotta jonkin järjestön perustamisesta, aika on tehnyt tehtävänsä: järjestön toimintaympäristö on muuttunut, mutta – mikä vielä tärkeämpää – se itse on muuttunut, joissakin tapauksissa vähemmän, joissakin aivan totaalisesti.

Jälkimmäinen vaihtoehto käy toteen Työväen Urheiluliiton (TUL, viralliselta nimeltään Suomen Työväen Urheiluliitto) viettäessä 100-vuotisjuhlaansa 26.1. Liiton voiman ja kunnian päivät ovat kaukana, hyvin kaukana takana päin. On tietysti vielä jäljellä entinen nimi, mutta ei käytännössä mitään muuta.

Porvarien vihat niskassa

Toista oli ennen. 1920- ja 1930-luvut olivat TUL:n huippukautta. Suomen urheilu oli tuolloin jyrkästi kahtia jakautunutta, ja siitä ”kiitos” kuuluu vain ja ainoastaan Suomen Voimistelu- ja urheiluliitolle (SVUL), joka vuoden 1918 sisällissodan jälkiselvittelyissä erotti hävinneen puolen urheilijoita ja kokonaisia seuroja jäsenyydestään. Ja huomattakoon, että (erottamisten jälkeen avoimen porvarillinen) SVUL koko toimintansa ajan keikaroi ”puolueettomuudellaan”, se kun ei muka koskaan sekoittanut politiikkaa urheiluun!

26.1.1919 perustettu TUL otti paikkansa yhtenä osana suomalaista työväenliikettä, ja siitähän se tietysti sai porvarien vihat niskaansa. Vain kaikkein viisaimmat ja kaukonäköisimmät porvarilliset urheilujohtajat, joista huomattavimmat olivat Urho Kekkonen (Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja 1930-luvulla) ja Viktor Smeds (Suomen Nyrkkeilyliiton pitkäaikainen puheenjohtaja), antoivat arvoa TUL:n tekemälle työlle työväenluokan nuorison parissa; eiväthän työväentalojen vaikutuspiirissä kasvaneet nuoret mihinkään porvariseuraan olisi liittyneet.

Sen sijaan toiset porvarilliset urheilujohtajat olivat saaneet pakkomielteen muodostaa Suomen Valtakunnan urheiluliitto, joka toteutuessaan olisi merkinnyt TUL:n tuhoa. Yritykset alkoivat jo 1920-luvulla ja kiihtyivät 1930-luvun alun synkkinä lapualaisvuosina. Niiden seurauksena TUL menetti valtionapunsa keskellä pahinta pula-aikaa, 1932 ja 1933, mutta liitto ei antanut periksi. Jäsenistö seisoi vankkumatta oman liittonsa takana.

Internationaalin aika

Kun TUL perustettiin, yksi ongelma, joka varsin pian tuli uuden liiton eteen, oli kysymys kansainvälisistä kilpailusuhteista. Millaisten ulkomaisten urheilujärjestöjen kanssa voitiin olla kilpailijavaihdossa? Ensimmäiset kansainväliset kosketukset olivat ruotsalaisten urheilijoiden kanssa, mutta hankaluuksia koitui, kun SVUL yritti parhaansa mukaan estää ulkomaisten urheilijavieraiden osallistumista TUL:n seurojen kilpailuihin.

Pulma ratkesi seuraavana vuonna, kun syyskuussa 1920 Sveitsin Luzernissa perustettiin Sosialistinen Urheiluinternationaali (SUI), jonka perustajajäseniin Suomen TUL:kin kuului. TUL:n edustajana kokouksessa ollut liiton sihteeri V.J. Kostiainen saattoi internationaaliin viitaten todeta, kuinka ”sen sijaan että me tähän asti olemme olleet kuin orpo allinpoika aallokossa, meillä on nyt yhteinen suojelija, jonka siipien alla saamme tutustua koko maailman työläisurheilijoiden laajaan joukkoon”.

Internationaalin toiminnan huipentuma olivat joka kuudes vuosi (1925, 1931 ja 1937) järjestetyt työläisolympialaiset, joissa TUL:n miehet ja naiset voittivat maallemme runsain mitoin kultaa ja kunniaa (kultaa vain kuvaannollisesti, sillä kisoissa ei jaettu mitaleita vaan kunniakirjoja).

SUI olikin koko sotienvälisen ajan se elin, jonka kautta TUL hoiti kansainväliset suhteensa työläisolympialaisia myöten, joskin TUL:lla oli ajoittain yhteistyötä myös Moskovasta käsin toimineen kommunistisen Punaisen urheiluinternationaalin (PUI) kanssa. PUI:n toiminta kuihtui sitä mukaa kun 1930-luvulla erilaiset fasistiset liikkeet saivat vallan omassa maassaan ja lakkauttivat PUI:n alaiset urheilujärjestöt.

Neuvostoliitto alkoi jo 1930-luvulla tavoitella urheilun suurvallan asemaa. TUL:lla oli pulaa varteenotettavista kilpakumppaneista, joten oli aivan luonnollista, että tammikuussa 1935 Neuvostoliiton Fyysillisen Kasvatuksen Korkeimman Neuvoston ja TUL:n neuvottelijat pääsivät sopimukseen urheiluyhteistyöstä. Se avasi välillä katkenneet TUL:n ja Neuvostoliiton urheilusuhteet, ja vuoden 1935 aikana osapuolet kävivät neljä maaottelua, lajit olivat paini, jalkapallo, yleisurheilu ja nyrkkeily.

Suomesta kävi Neuvostoliitossa vuoden aikana kaksi urheilujoukkuetta, talvella hiihtäjiä ja syksyllä uimareita. Porvarillisessa Suomessa ei TUL:n ja Neuvostoliiton kilpailuyhteistyötä katsottu hyvällä silmällä. Etsivä keskuspoliisi teki parhaansa yrittäessään osoittaa, että TUL:n sopimuskumppani oli PUI, ei Neuvostoliiton urheilusta vastaava orgaani, ja kun tämä yritys ei onnistunut, EK esitti Valtion urheilulautakunnan kautta TUL:lle paheksumisensa siitä, ettei liitto ollut hakenut lupaa ulkoministeriöltä kyseisen sopimuksen solmimiseen.

Vaikeaa oli 1930-luvulla urheilusuhteiden rakentaminen kahden naapurimaan kesken – kiitos siitä valkoiselle Suomelle! – Mainittakoon, ettei SVUL tehnyt elettäkään saadakseen aikaan urheilusuhteet Neuvostoliiton kanssa.

Alamäki alkaa

1930-luvun loppu tiesi loppua myös SUI:lle. Kun natsi-Saksa laajensi valtaansa Keski-Euroopassa (SUI:n vahvimmilla tukialueilla), SUI:n alaiset liitot lakkautettiin yksi toisensa jälkeen. Lopulta jäivät jäljelle vain Suomen TUL ja Sveitsin toveriliitto SATUS. Ei ollut TUL:lla enää kansainvälisiä kilpakumppaneita, Neuvostoliittokin oli sanoutunut irti kansainvälisistä urheilusuhteistaan.

Siinä tilanteessa TUL:n oli pakko lähteä yhteistoimintaan SVUL:n kanssa, muuten ei sillä olisi ollut tiedossa mitään kansainvälisiä kilpailuja, vain oman liiton sisäisiä kilpailuja. Lisäksi on syytä muistaa, että varsinkin 1940-luvun alussa sotavuodet hiukan tasoittivat niitä kuiluja, jotka olivat aikoinaan olleet hyvin syvät suomalaisessa yhteiskunnassa, niin urheilussa kuin kaikkialla muuallakin.

Kuten hyvin tiedetään, toinen maailmansota päättyi Neuvostoliiton ja läntisten demokratioiden voittoon ja natsi-Saksan tuhoon. Sodan lopputuloksen eräs näkyvä ja tuntuva seuraus maassamme oli työväenliikkeen valtava nousukausi, joka koski yhtä lailla poliittista työväenliikettä ja ammattiyhdistysliikettä kuin työväen urheiluliikettäkin. Toimintaoikeutensa takaisin saaneet kommunistit havittelivat viimeksi mainitulla saralla hetkisen aikaa jopa ”demokraattista valtakunnanliittoa” TUL:n johdolla, mutta siihen otollinen aika meni nopeasti ohi. Polvilleen lyödyt porvarit nousivat pian jaloilleen ja ottivat jälleen johtopaikan maamme urheiluelämässä.

Kun TUL vuonna 1949 vietti 30-vuotisjuhlaansa, tilaisuuden eräänä puhujana oli edellä mainittu V.J. Kostiainen, joka vuonna 1936 oli erotettu liiton sihteerin virasta koska hän vastusti jyrkästi lähentymistä SVUL:n suuntaan. Nyt oli TUL entistä läheisemmässä yhteistyössä porvarien kanssa, ja siitä tämä monet tuulet ja tuiskut kokenut periaatteellinen työläisurheilumies antoi liitolle selväsanaisen tuomionsa. Kostiainen painotti TUL:n yhteiskunnallista ja kasvatuksellista tehtävää ja samalla vertasi liiton mahdollisuuksia kansainvälisiin kilpailuihin niihin, joita sillä oli SUI:n aikaan. Internationaalin aikana 1920- ja 1930-luvuilla liitolla oli vilkasta kansainvälistä toimintaa: oli toveriliittojen liittojuhlia ja muita tilaisuuksia, huipentumanaan työläisolympialaiset.

Sille tielle oli hänen mielestään TUL:n palattava mahdollisimman pian, sillä ”taantumusporvariston talutusnuorassa kulkevan työväenliikkeen osan yhteiskuntaa uudistava merkitys on lievimmin sanottuna kyseellinen”.

Neuvostoliitto käänsi selkänsä

Kostiainen oli oikeassa, TUL oli porvarillisen urheiluliikkeen ikeen alla, se oli jälleen ”orpo allinpoika aallokossa” – mutta kuinka näin oli päässyt käymään?

Lähtökohta oli se, ettei työläisurheiluinternationaalia saatu uudelleen perustettua sodan jälkeen, vaikka etenkin ranskalaiset ja englantilaiset työläisurheilumiehet sitä innokkaasti yrittivätkin. Laihana lohtuna saatiin keväällä 1946 aikaan työläisurheiluliittojen hatara yhteenliittymä CSIT, Kansainvälinen työläisurheilukomitea.

Suurin syy yrityksen epäonnistumiseen lankeaa TUL:lle, joka ei lähtenyt hankkeeseen mukaan. Perusteluna oli ennen muuta se, että sodanjälkeinen Neuvostoliitto käänsi selkänsä työläisurheiluliikkeelle ja halusi järjestää kansainväliset urheilusuhteensa porvarillisten lajiliittojen välityksellä. Se esimerkiksi liittyi kansanväliseen amatöörinyrkkeilyliittoon vuonna 1949, ja sitä kautta se myös liittyi kansainväliseen porvarilliseen olympialiikkeeseen.

TUL seurasi perässä, mutta… asiassa oli yksi iso paha mutta. Kansainväliset lajiliitot (esim. nyrkkeilyn AIBA, painin FILA ja yleisurheilun IAAF) hyväksyivät kustakin maasta vain yhden edustajan, ja se edustaja oli porvarillinen lajiliitto. Jotta TUL olisi ylipäänsä voinut osallistua kansainväliseen kilpailutoimintaan, sen piti olla yhteistyössä SVUL:n jäsenliittojen kanssa, enemmän tai vähemmän orjasopimuksilla.

Viimeksi mainittu ilmaus ei ole liioittelua, sillä TUL itse totesi vuoden 1947 toimintakertomuksessaan, että liitto oli kansainvälisen kilpailutoiminnan suhteen ”melkein kokonaan huutolaispojan asemassa”.

Olli Mäki ei päässyt olympialaisiin

Tilanne kärjistyi silloin, kun TUL sanoi irti sitä nöyryyttävät ”yhteistoimintasopimukset”. Räikein esimerkki tästä on vuodelta 1960. jolloin Olli Mäki, Kokkolan Jymy ja TUL, edellisen vuoden Euroopan mestari amatöörinyrkkeilyssä, ei päässyt osallistumaan Rooman olympiakisoihin – ei vaikka Tasavallan presidentti Urho Kekkonen teki sovintoesityksen SVUL:lle ja TUL:lle. Jälkimmäiselle se sopi, ensin mainitulle ei.

TUL teki parhaansa pysyäkseen mukana kansainvälisessä urheiluvaihdossa, ja yhteistyökumppaneita se löysi Neuvostoliitosta ja Itä-Euroopan kansandemokratioista. Suhteiden solmimisessa täytyi kuitenkin käyttää erilaisia kiertoteitä, sillä mainitut TUL:n sopimuskumppanit olivat kansainvälisten lajiliittojen jäseniä, ja sellaisina niiltä oli yhteistyö kielletty liittojen ulkopuolella olevan TUL:n kanssa.

Neuvostoliiton kanssa löytyi ratkaisu, jonka mukaan sikäläinen ammatillinen keskusjärjestö VZSPS solmi sopimuksen urheiluyhteistyöstä Suomen vastaavan järjestön SAK:n kanssa, osana liittojen yhteistä kulttuurivaihtoa. Toinen läheinen yhteistyökumppani oli silloinen DDR eli puhekielellä ”Itä-Saksa”. DDR:n kanssa suhteet piti hoitaa sen urheilun keskusjärjestön DTBS:n kautta, sillä siellä ei ammattiliitoilla ollut omaa urheiluorganisaatiota.

TUL:n romahdus

Kansan Uutisten pitkäaikainen urheilutoimittaja Sakari Selin kirjoitti vuonna 2012 kirjan TUL Suomen ja työväenluokan asialla. Selin tunsi aiheensa, hän oli paitsi toimittaja myös käytännön urheilumies, TUL:n liittotoimikunnan (nykyisin hallitus) ja eri jaostojen pitkäaikainen jäsen.

Melkoisen ison osan Selinin kirjasta vie ”rakennemuutoksen” nimellä tunnettu prosessi, joka aloitettiin 1980- ja 1990-lukujen taitteessa ja joka huipentui uuden kattojärjestön, Suomen Liikunta ja Urheilu ry:n (SLU) perustamiseen marraskuussa 1993.

Kyseinen aihepiiri ansaitseekin tarkastelun, olihan sen lopputulos TUL:n kannalta dramaattinen, itsenäinen urheilun valtakunnallinen keskusjärjestö ajettiin alas: liitto luopui huippu-urheilusta ja suurimmasta osasta omaa kilpaurheiluaan sekä niihin liittyvästä korkeatasoisesta valmennustoiminnastaan. Keskusjärjestöjen TUL:n ja SVUL:n kiistojen vähitellen lieventyessä 1970- ja 1980-luvuilla olivat molemmat liitot päässeet hyödyntämään esimerkiksi Neuvostoliiton korkeatasoista valmennustietämystä.

Liiton voiman ja kunnian päivät ovat kaukana, hyvin kaukana takana päin.

”Uuden” TUL:n työsaraksi osoitettiin SLU:n toimesta keskittyminen lasten ja nuorten toimintaan ja kuntoliikuntaan; tärkeitä asioitahan nekin kieltämättä ovat, mutta kuitenkin vain oheistoimintoja siihen nähden, että maamme urheilujärjestelmä on koko olemassaolonsa ajan perustunut seuroissa harrastettavaan kilpailutoimintaan. Jos viimeksi mainittu puuttuu, ennen pitkää hiipuu seurojen toiminta kokonaan – tätä mieltä oli Selin, ja samoin ajattelee tämän kirjoittaja.

Jälki on ikävännäköistä: Selin esittelee lukuja, jotka kertovat, että juuri ennen TUL:n alasajoa,vuosina 1989–1992, kansainvälisissä arvokisoissa (olympiakisat, MM-kisat, EM-kisat) Suomen joukkueissa oli TUL:n urheilijoilla 480 edustusta 27 eri lajissa, ja mitaleita kyseiset henkilöt saavuttivat 120 kappaletta. Vuosina 2001–2004 vastaavat luvut olivat 240 edustusta, 16 lajia ja 46 mitalia. Jatkoa seurasi: vuoden 2016 olympiakisoissa Suomen kokonaissaldo oli yksi pronssimitali.

Sormi osoittaa sosiaalidemokraatteihin

Numerot puhuvat karua kieltään, faktoja ei käy kiistäminen. Erityisesti pitää myös ottaa huomioon se, että kun vanha vastakkaisasettelu työläisurheilun ja porvarillisen urheilun välillä on päättynyt, samalla on kadonnut se kilpailuasetelma, joka kannusti kumpaakin osapuolta ja vei maamme urheilua kokonaisuudessaan eteenpäin. Seurauksena on ollut Suomen huippu-urheilun yleinen taantuminen.

Miten tähän oli tultu? Tunnettu tosiasia on, että koko TUL:n historian ajan porvarilliset piirit – viime kädessä valtiovaltaa apunaan käyttäen – ovat yrittäneet maamme urheilun ”eheyttämistä” eli käytännössä TUL:n toiminnan tukahduttamista. Aikaisemmat yritykset TUL oli pystynyt torjumaan, miksi nyt antauduttiin?

Selin etsiskelee syyllisiä, ja sormi osoittaa sosialidemokraattisen puolueen ja sen urheilupoliitikkojen suuntaan. Selin arvelee, etteivät puolueessa kaikki hyväksyneet vuonna 1979 tapahtunutta työläisurheilun eheyttämistä, jonka yhteydessä SDP:tä lähellä ollut Työväen Urheiluseurojen Keskusliitto (TUK) liitettiin TUL:oon. Kaunantunnetta oli jäänyt itämään ja se purkautui TUL:n alasajona.

Toinen tekijä oli se, etteivät uuden polven sosialidemokraattiset urheilujohtajat olleet samalla tavalla TUL:n kasvatteja kuin esimerkiksi Selin itse, joka oli jo 1930-luvulla tullut työväenliikkeeseen Tampereen Kilpa-Veljien jäsenenä.

Selin tosin myöntää, että nämä liitolle kohtalokkaat päätökset olivat yksimielisiä, sillä myös vasemmistoliittolaiset / kommunistit olivat samassa veneessä, eriäviä mielipiteitä ei esitetty.

Tämä tosiasia hämmästytti Seliniä, ja kun otetaan huomioon, että sodan jälkeisessä Suomessa ennen muuta SKDL:n edustajat olivat kerran toisensa jälkeen tehneet tyhjiksi erilaiset valtakunnanliittosuunnitelmat, täydellinen hiljaisuus tässä ratkaisussa on sitäkin vaikeammin selitettävissä. Eikä selitystä ole saatu myöhemminkään, mikä ei tosin ole Selinin vika; hän kysyi, mutta ei saanut vastausta keneltäkään mukana olleelta.

Mennyt mikä mennyt

Oma näkemykseni on, että monet samanaikaiset tekijät veivät siihen lopputulokseen, joka sitten tapahtui. Taloudellinen lamakausi antoi silloiselle porvarilliselle hallitukselle erinomaisen tekosyyn karsia kovalla kädellä TUL:n valtionavustusta samalla kun TUL:n kansainväliset suhteet, myös valmennustietouteen liittyvässä yhteistyössä, joutuivat yhtäkkiä aivan uudenlaiseen tilanteeseen Neuvostoliiton hajotessa ja sen välittömänä seurauksena Itä-Euroopan kansandemokratioiden siirtyessä porvarilliseen yhteiskuntajärjestelmään.

Ja sitten se painavin syy: TUL:n toimintakertomuksessa vuodelta 1987 todetaan, että työläisurheilun perinteinen sosiaalinen perusta oli hajonnut. Työväentalot olivat hiljentyneet, eivätkä ihmiset enää entiseen tapaan ”syntyneet ” TUL:n jäseniksi. Suomalainen liikuntapolitiikka oli monin sitein kiinnittynyt osaksi maamme poliittista järjestelmää, ja TUL:sta oli tullut työväenliikkeen poliittista voimaa edustava liikuntapoliittinen etujärjestö.

Työväenliikkeen poliittinen voima, johon toimintakertomuksessa viitataan, hupeni koko ajan eduskuntavaaleissa 1983–1991. Vuoden 1987 vaaleissa vasemmiston yhteinen vaalikannatus jäi ensimmäisen kerran alle 40 prosentin, eikä aleneva kehitys valitettavasti ole pysähtynyt siihen. Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa vasemmiston kannatus laski ensimmäisen kerran alle 30 prosentin. Vuoden 2015 vaaleissa vastaava luku oli 21,6 prosenttia.

Kun Selin kirjassaan vuonna 2012 pohdiskelee, voisiko TUL vielä nousta merkittäväksi urheilujärjestöksi, täytyy tämän päivän näkymistä katsoen todeta, että mahdoton on mahdotonta. On täysin utopistista, että liitto pystyisi entiseen tapaan haastamaan porvarilliset lajiliitot niiden tasavertaisena kilpakumppanina. Nuorisourheilu ja kuntoliikunta eivät siihen kovin tuhteja eväitä anna.

Mutta ainahan TUL:ssa voidaan muistella menneitä. Tai sitten haaveilla uudesta tulevaisuudesta.

Kirjoituksen lähteet:

Sakari Selin: TUL Suomen ja työväenluokan asialla (2012).

Seppo Hentilä: Suomen työläisurheilun historia, osat I – III (1982, 1984, 1987).

Seppo Eskonen: Työväen Urheiluliiton nyrkkeilyn historia, osat I – II (2009, 2010).