Tämän romaanin ilmestymishetki ei voisi olla täydellisempi. Tänä kesänä 22.7. petroskoilainen tuomioistuin langetti Juri Dmitrijeville 3,5 vuoden vankeustuomion oikeudenkäynnissä, joka muistutti Stalinin näytösoikeudenkäyntejä. Syyte koski lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä, mutta Dmitrijevin varsinainen rikos oli se, että hän löysi ja teki tunnetuksi Venäjän Karjalassa Karhumäen lähellä sijaitsevan Sandarmohin metsän, jossa 1930-luvuilla teloitettiin tuhansia ihmisiä tekaistujen syytteiden perusteella.
Anna Soudakovan kouraiseva esikoisromaani Mitä männyt näkevät päättyy kahden sukupolven muistokäyntiin samaisessa Sandarmohissa. Sinne ammuttiin vuonna 1937 Tatjanan vanhemmat, Marian ja Aleksein isoisovanhemmat. On elokuu 2013 ja Venäjällä eletään vielä toisenlaista aikaa. Sandarmohissa järjestetään virallinen muistotilaisuus. Petroskoin hallinnon edustajat pitävät puheita, lehtiväki raportoi.
Dmitrijevin tuomio ei ole tietenkään mukana Soudakovan elokuussa ilmestyneessä romaanissa, mutta käänne on. Syksyllä 2018 Marian silmiin osuu uutinen. Sandarmohissa suoritetaan kaivauksia. Venäjä yrittää todistaa, että joukkohaudoissa lepääkin suomalaisten jatkosodassa teloittamia sotavankeja.
Kansalaisille yritetään uskotella, että historia on heittänyt kuperkeikkaa. Suomalaissukuiset joutuivat Karjalan sosialistisessa neuvostotasavallassa kansanmurhan uhreiksi 1930-luvulla. 1930-luvulla vääristeltiin nykyisyyttä, nyt historiaa.
Taasko se alkaa? Tätä kysytään Pietarissa syntyneen ja Suomeen 8-vuotiaana muuttaneen Soudakovan romaanissa.
Jos todisteita suomalaisten sotarikoksista Sandarmohissa löytyy, ”se osoittaa, että Stalinin vainoista ja teloituksista kirjoitetut asiat ovatkin mahdollisesti olleet valetta”, romaanissa sanotaan syyksi kaivauksille, joita Venäjän viranomaiset ovat parin viime vuoden aikana käynnistäneet.
Kuinka kaukana ollaan siitä, että jonkin NKVD:n seuraajan FSB:n ”mustat korpit” koputtavat taas öisin oviin niin kuin Mitä männyt näkevät -romaanin alussa vuonna 1936. Silloin vietiin romaanin pääkertojan Jurin isä kotoaan ja vähän myöhemmin hänen äitinsä työpaikaltaan koulusta. Viisivuotiaasta Jurista ja hänen isosiskostaan Mariasta tuli ”isänmaan vihollisten jälkeläisiä”. Se oli leima, joka määritti elämän vielä vuosia Stalinin kuoleman jälkeenkin.
Soudakovan upea romaani kuvaa Jurin ja hänen jälkeläistensä elämänmenoa vuodesta 1936 lähes nykypäivään. Neuvostoelämän ankeus, sosialismin harmaus ovat täydellisessä ristiriidassa aatteen ihanteiden kanssa. Soudakovan hieno runollinen kieli saa ristiriidan tuntumaan vielä rujommalta.
Jurilla on kuitenkin suomalaistaustainen vaimo Tatjana. Rakkaustarinan kuvaus on kaunista, elämä ulkoisista puitteista huolimatta anteliasta kunhan muistaa perussäännön: älä erotu.
1990-luvun alussa Juri ja Tatjana muuttavat tyttärensä Sonjan perheen perässä Suomeen Turkuun. Presidentti Mauno Koivisto on sen tehnyt mahdolliseksi. Kirjeessä kommunismiin uskonsa pitäneelle Borikselle Suomi ja Turku ovat maanpäällinen paratiisi.
Opettajana työskentelevä Anna Soudakova on kirjoittanut pakahduttavan hienon kuuden sukupolven romaanin. Jo kuvaus elämästä Neuvostoliitossa on väkevää, mutta lopullisesti teos lunastaa paikkansa vahvana puheenvuorona historian väärentämistä vastaan.
Suomessa on käynnissä pienimuotoinen buumi Stalinin hirmutöiden uudelleen muistamisessa. Sen aloitti A.J.Annilan elokuva Ikitie vuonna 2017. Viime vuonna ilmestyi Ossi Kamppisen tietokirja Palkkana pelko ja kuolema – Neuvosto-Karjalan suomalaiset rakentajat , joka on saamassa elokuussa jatkoa kirjalla Stalinin näytösoikeudenkäynneistä, ja J-P Koskisen erinomainen romaani Tulisiipi. Ja nyt siis Anna Soudakovan romaani, jota voi suositella kaikille, mutta erityisesti niille, jotka näkevät Vladimir Putinin komennossa jotain hyvää.
Mitä männyt näkevät menee pitkälle, kun tämän vuoden parhaita romaaneja palkitaan. Se on sisällöllisesti ja kielellisesti hämmästyttävän taitava esikoinen.
Olisi hyvä, jos se käännettäisiin ja julkaistaisiin myös Venäjällä.
Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät. 244 sivua, Atena.
lehti 