Entinen vasemmistoliiton kansanedustaja ja puolueen varapuheenjohtaja Matti Huutola aloitti SAK:n hallituksen varapuheenjohtajana 1.5.2004. Tänään julkaistussa Vesa Sompin kirjoittamassa kirjassa Matti Huutola – Heikomman puolella vedetään yhteen Huutolan koko henkilöhistoria, ja siis myös menneet 16 vuotta SAK:ssa.
Huutolan seuraajaksi valittiin tiistaina hänen kanssaan samaan aikaan vasemmistoliiton kansanedustajana toiminut Katja Syvärinen.
Eläkkeelle jäävä Huutola toimi kolmen SAK:n puheenjohtajan aisaparina. Hänen kirjassa kertomansa luonnehdinnat kolmesta puheenjohtajasta avaavat myös kulissien takaa sitä, miten keskusjärjestö on muuttunut, avartunut, puoluepolitiikan hallitsemasta linnakkeesta nykyaikaiseksi vaikuttajaksi.
Huutolan aloittaessa SAK:ta johti Lauri Ihalainen, keskusjärjestön pitkäaikaisin puheenjohtaja. Hän johti järjestöä 1990–2009 – liian pitkään, kirjasta voi päätellä.
Huutolan edeltäjä Pekka Ahmavaara oli jo edennyt pitkälle SAK:n demarien ja vasemmistoliittolaisten yhteistyön edistämisessä ja hän toivoi, ettei railoa enää revitä auki.
Kirjassa kerrotaan, että tästä huolimatta SAK:n sisällä demarileiri epäili valintansa aikaan vielä vasemmistoliiton varapuheenjohtajana toimineen Huutolan tekevän SAK:ssa vain vasemmistoliiton politiikkaa.
Demareilla oli oma sisäpiirinsä, johon hallituksen varapuheenjohtajalla ei ollut aluksi asiaa. Siihen kuuluivat Eero Heinäluoma, ekonomisti Pertti Parmanne ja järjestöosastoa johtanut Matti Tukiainen, joka oikein korosti puoluesidonnaisuuttaan.
Jäsenkirjan merkitys vähentynyt
Huutola johti viime vuodet SAK:ssa punakoneeksikin kutsuttua järjestöosastoa. Sen voimannäyttöjä olivat viime hallituskauden toimintapäivät Juha Sipilän hallituksen hankkeita vastaan. Lauri Ihalaisen aikana ajatus siitä, että joku muu kuin sosiaalidemokraatti johtaisi järjestöorganisaatiota, oli kirjan mukaan mahdoton.
Ihalaisen aikana muiden kuin demarien oli vaikea päästä edes töihin SAK:hon. Loppuaikoina valinnoissa alettiin kuitenkin painottaa enemmän asiantuntemusta kuin jäsenkirjaa.
Huutola kuvaa Ihalaista todelliseksi herrasmieheksi, mutta kirjassa esiintyy myös arvostelua. Liian pitkä kausi johti siihen, että organisaatio ei uskaltanut tehdä omia päätöksiä ilman ”Isä Aurinkoisen” siunausta.
Lylyn kanssa mutkatonta
Ihalaisen seuraajan Lauri Lylyn kanssa yhteistyö oli mutkatonta jo senkin takia, että heillä oli sama rytmi. Aamuvirkkuina he olivat usein ensimmäiset työpaikalla ja saivat käydä rauhassa läpi päivän asiat.
Lylyn kaudella SAK:sta poistettiin päällekkäisiä tehtäviä, vähennettiin johtajia ja henkilöstöä. Huutolasta tuli järjestöosaston johtaja.
Vaalityöhön osallistumiselle laadittiin säännöt. Siihen tai muuhun vapaaehtoistyöhön sai käyttää kolme työpäivää vuodessa. Mahdollisuutta ei rajattu vain vasemmistopuolueisiin eikä ylipäänsä puolueisiin.
”Lylyn aikana yhteyksiä sosiaalidemokraatteihin pyrittiin höllentämään entisestään ja jäsenkirjan merkitystä uusien työntekijöiden palkkaamisessa pyrittiin välttämään. Suuri osa hakijoista on siitä huolimatta edelleen ollut vasemmistolaisia, koska muita puolueita kannattavat eivät hae tehtäviä”, kirjassa kerrotaan.
SAK:n ilmapiirin kuvataan vapautuneen Lylyn kaudella. Eri mieltä sai olla ilman leimautumisen pelkoa.
Eloranta ei provosoidu kritiikistä
Kesäkuussa 2016 aloitti SAK:n nykyinen puheenjohtaja Jarkko Eloranta. Huutolan tulkinnan mukaan hän antoi heti alussa SAK:n väelle selvän viestin: kenenkään on turha tulla kuiskuttelemaan omien esimiestensä ohi edistääkseen omia asioitaan. Työhuoneen ovi on aina auki, mutta ennen puheenjohtajan puheille tuloa on keskusteltava oman osaston esimiehen kanssa.
Ilmapiiri vapautui entisestään.
”Esitykset Eloranta tekee niin, että hallituksen jäsenille jää tilaa kertoa oma mielipiteensä. Kritiikkiin hän suhtautuu kylmän viileästi, eikä provosoidu siitä. Jos hän huomaa, ettei esitys mene läpi, hän ei lähde runnomaan sitä päätökseen. Huutolan on vaikea kuvitella tilannetta, jossa Eloranta korottaisi ääntään”, kirjassa kuvataan nykymenoa SAK:ssa.
Muutos vuodesta 2004 on suuri.
”Iso harppaus avoimempaan toimintamalliin tapahtui, kun asioista alettiin jakaa avoimemmin tietoa organisaation sisällä. Ennen tietoja jaettiin vain tipoittain, mikä oli keino pönkittää omaa asemaa.”
Henkilökunnan työkalenterit ovat nyt kaikkien käytössä.
”Aiemmin omaa asemaa saattoi korostaa panttaamalla tietoa siitä, keitä tapaa päivän mittaan ja antamalla ymmärtää olevansa jonkin merkittävän asian päällä. Puheenjohtajien kalenterit olivat aiemmin tiukasti sihteerin hyppysissä, eikä niitä hevin avattu muille työntekijöille”, kuvataan kirjassa.
Aina sattuu ja tapahtuu
Heikomman puolella on elämäkerrallinen teos, jossa Huutola myös ottaa kantaa ajankohtaisiin asioihin. Tiukan asian vastapainona kerrotaan monista hupaisista sattumuksista, sillä Matti Huutola on toden teolla mies, jolle sattuu ja tapahtuu kaikenlaista – niin työssä kuin vapaa-ajalla.
Kansanedustajana Huutola sai kerran kiihkeänä iltana puoluetoverinsa Jorma Vokkolaisen nyrkistä, joka oli tarkoitettu valtiovarainministeri Sauli Niinistölle.
Huutolan vauhdikasta luonnetta ja riuskaa asioihin tarttumista kuvaa tapaus, jossa perhe oli lähdössä lomamatkalle Kroatiaan. Se tapahtui pian muuton jälkeen ja edellisen asunnon parkkihallin avain piti vielä luovuttaa ennen matkaa. Kiireen takia Huutola pudotti avainkortin postilaatikkoon.
Ruokakaupassa hän huomasi, että postilaatikkoon olikin mennyt pankkikortti, kun yritti maksaa ostoksia avainkortillaan.
”Huutola jätti ostokset kaupan kassalle ja kaasutti vauhdilla takaisin postilaatikolle. Postilaatikon hän kiskaisi voimalla irti seinästä ja ympärilleen vilkuillen karisteli sisällön kadulle. Viimeinen kuori, joka laatikosta tipahti ulos, näytti tutulta. Huutola nappasi pankkikortin pois kuoresta ja sujautti parkkikortin tilalle. Sitten hän tyrkkäsi postilaatikon nopeasti takaisin seinään.”
Vesa Somppi: Matti Huutola – Heikomman puolella. 197 sivua, Otava.
lehti 