Kesän ajan Suomessa on käyty keskustelua siitä, onko myös Suomen historiassa kolonialistisia piirteitä. Parempi kysymys olisi, onko Suomella edelleen kolonialistisia piirteitä.
Suomalaiset muistuttavat mielellään siitä, että olemme aina olleet suurempien sortamia ja että maallamme ei ole siirtomaahistoriaa. Suomi ei kuitenkaan ole irrallinen muusta maailmasta, ja niinpä kolonialismin varjo leimaa maatamme siinä missä muitakin.
Kaikkein ilmiselvin Suomen harjoittama kolonialismin muoto on se, miten valtio on vuosisatojen ajan kohdellut Pohjolan alkuperäiskansaa, saamelaisia. Saamelaisten oikeuksien puolustaja Karl Nickul lienee ollut ensimmäinen, joka vuonna 1970 käytti sanaa kolonialismi kuvaamaan Suomen valtion ja saamelaisten suhdetta. Sittemmin termi on tullut olennaiseksi osaksi saamelaistutkijoiden kielenkäyttöä.
Yleisesti kolonialismilla tarkoitetaan sitä, kun siirtomaaisännällä on merentakaisia siirtomaita, joiden luonnonvaroja ja asukkaita se käyttää häikäilemättä hyväkseen. Ja sellaisiahan Suomella ei tunnetusti ole ollut.
Mutta on toisenlaistakin kolonialismia, sellaista jota valtio voi harjoittaa alkuperäiskansaa kohtaan. Valtaväestön ja alkuperäiskansan valtasuhde on epäsymmetrinen: meidän tapauksessamme suomalaiset tekevät saamelaisia koskevat päätökset. Suomen valtio on anastanut saamelaisten maat asuttajakolonialismin keinoin, ja saamelaisten sosiaaliset ja kulttuuriset rakenteet on vuosisatojen aikana korvattu suomalaisilla. Tänä päivänäkään suomalainen lainsäädäntö ei tunne siidoja eli lapinkyliä, vaikka ne elävät edelleen Enontekiön ja Käsivarren alueella.
Kansainvälisen oikeuden mukaan kaikilla kansoilla on itsemääräämisoikeus, ja Suomen perustuslaki antaa saamelaisille kulttuurisen ja kielellisen itsehallinnon heidän kotiseutualueellaan pohjoisen kunnissa.
Itsehallinto ei kuitenkaan toteudu. Siitä ovat osoituksena kaivosyhtiöiden aluevaraukset Käsivarressa, koneellinen kullankaivuu poronhoitoalueilla sekä monet muut maankäytön hankkeet, joita suunnitellaan saamelaisjärjestöjen vastustuksesta huolimatta. Itsehallintoa toteuttavasta elimestä, Saamelaiskäräjistä, on tullut lausuntoja tehtaileva kumileimasin, jonka kannat eivät paina päätöksenteossa.
Saamelaisten pakkosuomalaistaminen alkoi jo 1600-luvulla, jolloin luterilainen kirkko leimasi heidän maailmankuvansa paholaisesta lähteneeksi. Pian noitalaitos ja -rummut katosivat. Kolonialismin aikakaudella saamelaisia esiteltiin Euroopan metropolien eläintarhoissa ja sirkuksissa kummajaisina. Vielä 1970-luvulla heidän kallojaan mittailtiin, ja monet meistä ovat naureskelleet saamelaisista tehdyille halventaville sketseille vielä myöhemminkin.
Tämä kaikki on jatkumoa kolonialismin määrittelemistä arvoista, jotka asettivat kaikki muut valkoisen miehen alapuolelle. Meidän etuoikeutettuun valtaväestöön kuuluvien on vaikea nähdä näiden arvojen jäänteitä omassa ajassamme. Mutta kuten alkuperäiskansapolitiikan tutkimusprofessori Rauna Kuokkanen on sanonut, ensimmäinen askel kolonialististen rakenteiden purkamisessa olisi tunnistaa ja tunnustaa menneet ja nykyiset vääristymät.
Kirjoittaja on toinen saamelaisten pakkosuomalaistamista käsittelevän Vastatuuleen-tietokirjan tekijöistä.
lehti 