Huomasin tällä viikolla, että Kustannusosakeyhtiö Otava on julkaissut entisen pääministerimme Esko Ahon teoksen 1991: Mustien joutsenten vuosi. Kirjoitin välittömästi kirjeen joulupukille. En kuitenkaan malttanut odottaa jouluaattoon, vaan menin sittenkin vilkaisemaan kirjan saamaa mediavastaanottoa. Minkälaisia kaikuja Ahon ajatukset tässä ajassa ja keskellä koronakriisiä herättävät?
Päädyin lukemaan Suomen johtavissa iltapäivälehdissä julkaistuja Esko Ahon haastatteluja – lehtien politiikantoimittajat olivat todellakin olleet hereillä. Haastatteluissa Aho ei liiku pelkästään historiassa. Hän kuvailee tuntojaan nykyajasta, toki 1990-luvun alkuun ja omiin kiirastulivuosiinsa peilaten. Aikoinaan Suomen nuorimmaksi pääministeriksi nousseella tuolloin 36-vuotiaalla ”Kannuksen Kennedylla” on asiaa tämän päivän nuorille sukupolville.
Tuskin kukaan Suomessa yllättyy siitä, että keskeinen osa tästä viestistä liittyy velkaan ja ennen kaikkea julkiseen velkaan. Molemmissa haastatteluissa velkateema nousee esiin ensimmäisten käsiteltävien kysymysten joukossa. Aho on huolissaan siitä, että nuoret sukupolvet eivät ymmärrä riittävästi velan vaaroja. Kun valtion velan korot ovat eurokriisin jälkeen painuneet nollan tuntumaan tai jopa negatiiviksi, eikä kriiseissäkään korkojen nousu uhkaa, välinpitämättömyys hiipii puseroon.
Toisessa haastattelussa Aho nimeää tämän päivän nuoret ”nollakorkosukupolveksi”, joka on valmis ottamaan velkaa sen tulevasta maksamisesta välittämättä. Ennen kaikkea Aho tarkoittaa tällä sitä, että talouskasvua vauhdittavat rakenteelliset uudistukset jäävät tekemättä ja velkaa käytetään vain vähitellen vanhentuvien rakenteiden paikkailuun.
Tämä kuva nuorista sukupolvista, jotka ovat jo osittain ottaneet poliittisen vallan käsiinsä, tuntuu minusta vieraalta. Minulle nimittäin ”nollakorkosukupolven” esittämät vaatimukset avautuvat kaikkena muuna kuin rakenteelliset uudistukset sivuuttavina. Keskeinen viestihän on, että meidän on tulevina vuosina rakennettava uusiksi koko talousjärjestelmämme perusta, jotta ilmastonmuutos ja ekologinen kriisi voidaan pysäyttää.
Ahokin myöntää, että järkevästikin ajatteleva voi ottaa ”velkaa, mutta yleensä joko investoidakseen johonkin sellaiseen, joka tulevaisuudessa tuottaa rahat takaisin tai jonkin tilanteen yli pääsemiseksi”. Ja tästähän nimenomaan nuoren sukupolven ilmastotoimien vaatimuksissa on kyse. Investoidaan ja toimitaan nyt, eletään myöhemmin kestävässä taloudessa ja yhteiskunnassa – vaikka sitten tiukassa velkapelossa, jos se nähdään moraalisesti miellyttävänä.
Kun nuorella sukupolvella on edessään kaikkien aikojen yhteiskunnallinen haaste, ilmastokriisin torjunta, on oikeastaan erittäin lohdullista, ettei julkinen velka ole samanlainen ongelma kuin Ahon pääministeriaikana. Olemme sen jälkeen pystyneet luomaan taloudelliset instituutiot, jotka mahdollistavat suurienkin velkakuormien hallinnan kestävästi, eivätkä ne pakota meitä luopumaan investoinneista silloin, kun niille on kaikkein suurin tarve.
Siksi kaiken ilmastohuolen keskellä näkyy myös valoa. Nollakorkosukupolvi pystyy valitsemaan investointien ja kestävää yhteiskuntaa luovien rakenteellisten uudistusten tien kurjistumisen sekä luovuttamisen tien sijasta. Velkapelon karistaminen on tärkeässä roolissa positiivisen tulevaisuuskuvan muodostumisessa. Pelkästään kuvailevana näkökulmana Esko Ahon antamat haastattelut luovatkin uskoa paremmasta tulevaisuuden maailmasta.
Kirjoittaja on SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry:n pääekonomisti.
uutiskirje 