Essee
Tänä vuonna tulee kuluneeksi 150 vuotta kuuluisan sosialismin teoreetikon ja vallankumouksellisen Rosa Luxemburgin (1871–1919) syntymästä. Hänen nimensä yhdistetään ennen kaikkea imperialismin ja kapitalismin laajentumisen teoretisointiin. Pääteoksessaan Die Akkumulation des Kapitals (Pääoman kasautuminen, 1913) Luxemburg tutki kapitalismia laajenevana järjestelmänä, jonka reunoilla käytiin jatkuvaa yhteiskunnallisten muotojen välistä kamppailua.
Luxemburgin mukaan aiemmat marxilaiset olivat ajatelleet kapitalismia turhan suljettuna järjestelmänä ja keskittyneet tutkimaan riiston mekanismeja ainoastaan tämän järjestelmän sisällä. Hänen ajatuksensa oli, että kapitalismia voi ymmärtää vain sen laajentumispyrkimyksen kautta.
Näkökulma perustuu kysymykseen kapitalismin uusintamisen tavasta: kapitalismi on ainoa historian tuntema järjestelmä, jonka täytyy laajentua säilyäkseen olemassa. Tuotantoa on siis oltava jatkuvasti enemmän, mutta tuotantoa ei lisätä ilman uusia ostajia. Kysymys siis kuuluu, kenelle uusi tuotanto suunnataan. Kapitalismin sisällä ei ole riittävää uutta kysyntää: työläisillä ei ole tarpeeksi rahaa, ja jos kapitalistit tuottaisivat vain itselleen, järjestelmä ei olisi laajeneva vaan staattinen. Johtopäätös näin ollen on, että uuden kysynnän lähteiden täytyy olla kapitalismin ulkopuolella.
Luxemburgille tämä oli myös keino selittää aikansa siirtomaavaltaa. Käynnissä oli valtava kilpailu Euroopan ulkopuolisen todellisuuden hallinnoimiseksi. Tähän suhtauduttiin eri tavoin, ja myös jotkut sosiaalidemokraatit pitivät sitä välttämättömyytenä. Siirtomaavaltaa oli myös helppo tulkita pelkkänä kansallisen kunnian sanelemana projektina tai vaihtoehtoisesti satunnaisempina rikkauksien kaappauksina. Luxemburg halusi osoittaa, että siirtomaiden valloitus seuraa suoraan kapitalismin toimintalogiikasta – mikä myös siirtomaavaltaa ymmärtävien sosialistien tulisi sisäistää.
Siirtomaa-ajan alussa vain murto-osa maailmasta toimi kapitalistisella logiikalla: muu koostui ”luonnollisista talouksista”. Nämä luonnolliset taloudet pyrittiin siis Luxemburgin mukaan aktiivisesti muokkaamaan nimenomaan kysynnän lähteiksi kapitalistien tuotannolle. Siirtomaiden rooli kysynnän lähteenä edellytti kahta asiaa. Ensimmäinen oli kapitalistisen arvomitan universalisointi: mitä tahansa käytäntöjä tai vaurauden muotoja alueilla vallitsikaan, ne tuli pakottaa kapitalistien tunnustaman (rahallisen) arvomitan piiriin. Toinen oli kansainvälinen lainaaminen: kysyntä luotiin ”kapitalistien omilla rahoilla”, jotka lainattiin siirtomaihin kapitalismin ydinmaiden pankeista.
Lopulta siirtomaa tuhoutuisi taloudellisesti ulkomaanvelan takia: kaikki mahdollinen arvo puristettaisiin siitä irti, lopulta armeijan voimin. Kapitalistit voisivat tällöin etsiä uusia hyödynnettäviä alueita. Yhden maan tai alueen rooli olisi pitää kapitalismia yllä muovautumalla hetkellisesti sen tarpeisiin sopivaksi.
Luxemburgin teoriassa yhdistyivät pyrkimys selittää siirtomaavaltaa talousjärjestelmän johdonmukaisena seurauksena sekä kapitalismin laajenemisen analyysi. Siirtomaavallan, kysynnän ja velan yhdistäminen auttaa hahmottamaan nykyisen taloudellisen maailmanjärjestelmän syntyä: useimmat valtiot ovat integroituneet kapitalistiseen maailmantalouteen nimenomaan alusmaina. Luxemburgin analysoima kapitalistisen kilpailun ja kasvavan tuotannon kysynnän ylläpitämisen ristipaine on taustalla myös nykyisessä, joskus ”globalisaatioparadoksiksi” kutsutussa ilmiössä: yhtäältä kilpailukyvyn takia palkkojen pitäisi laskea ja toisaalta kysynnän takia ostovoiman pitäisi nousta.
Toki nykyaikaan tultaessa moni asia on muuttunut. Ennen kaikkea 1800- ja 1900-lukujen taitteen sosialistien usko siihen, että kapitalismi tuhoutuisi nopeasti omaan mahdottomuuteensa, on kärsinyt kolauksen. Luxemburg uskoi, että kapitalismin laajenemisen rajat olisivat pian vastassa. Kapitalismia on kuitenkin opittu hallinnoimaan niin, että sen aikakausi on voinut jatkua kapitalismin sisäisistä jännitteistä huolimatta.
Keynesiläinen ajattelu on opettanut, että alikysynnän ei tarvitse johtaa kriisiin, vaan valtioiden kulutuksella voidaan säännellä kysyntää. Toisaalta myös globaali epäoikeudenmukaisuus tavallaan sääntelee kysyntää: kun palkkojen pitäisi sekä nousta että laskea, ne voivat olla matalat maapallon yhdellä laidalla ja korkeammat toisella. Myös valtioiden velkatasoja on opittu hallitsemaan, joskus myös velkojen mitätöinnin kautta.
Nämä hallinnan mekanismit eivät kuitenkaan ole kadottaneet Luxemburgin osoittamia taustalla vaikuttavia ristiriitoja mihinkään. Lisäksi valtioiden mahdollisuudet säännellä kysyntää voivat institutionaalisista puitteista johtuen olla rajallisia. Myös globaalissa pohjoisessa on valtava paine palkkojen laskemiseen ja velan hallinta on äärimmäisen haurasta. Vaikka monia sinänsä epävakaita tilanteita voidaan tarvittaessa ylläpitää pitkäänkin, kyse on kaikkea muuta kuin automaatiosta.
Jos keskitytään ymmärtämään hallinnoinnin keinoja, voivat taustalla olevat järjestelmän sisäiset ristiriidat jäädä vähemmälle huomiolle.
Luxemburgin avaama marxilaisuuden suuntaus on pysynyt varteenotettavana myös siksi, että monet nykymarxilaiset ajattelevat kapitalismia vain yhtenä sosiaalisen toiminnan organisoinnin ja arvottamisen muotona. Kapitalismi ei ole siis kaiken kattava todellisuus, vaan ympärillämme on koko ajan toisenlaisia vuorovaikutuksen ja vaihdannan tapoja: pyyteettömiä, yhteisöllisiä ja ei-rahavälitteisiä. Kokonaan kapitalismin logiikalla organisoitu ihmisyhteisö ei pysyisi pystyssä päivääkään. Usein pyritäänkin tutkimaan sitä, miten kapitalismi valtaa alaa näiltä muilta logiikoilta.
Kun ympäristökriisin ratkaisuksi toivotaan ”aineetonta taloutta”, peräänkuulutetaan samalla kapitalismin laajenemista kulttuurin alueelle.
Kapitalismin laajeneminen on säilynyt olennaisena kysymyksenä. Tänäkin päivänä luonnontilaiset tai ei-kapitalistisella logiikalla hoidetut ympäristöt muuttuvat tuotannollisiksi resursseiksi. Nykyiset ympäristökriisit pakottavatkin kysymään, ovatko kapitalismin rajat Luxemburgin tarkoittamassa mielessä tulossa nyt vastaan, vaikkei niin käynytkään reilut sata vuotta sitten. Kapitalismin laajenemiselle on entistä vähemmän luonnontilaisia alueita, resursseiksi muuttamatonta luontoa.
Mutta kapitalismin laajeneminen ei ole pelkästään maantieteellistä vaan myös kulttuurista. Luxemburgin aikana kapitalismin laajeneminen merkitsi teollisen kapitalismin kasvua ja maatalouden muutosta. Nykyisin se merkitsee usein kulttuurin, viestinnän ja kanssakäymisen muuttumista tavaramuotoiseksi ja rahavälitteiseksi. Kun ympäristökriisin ratkaisuksi toivotaan ”aineetonta taloutta”, peräänkuulutetaan samalla kapitalismin laajenemista kulttuurin alueelle. Ehkä ”luonnolliset taloudet” tulisikin ymmärtää metaforana kaikille kanssakäymisen muodoille, jotka eivät perustu rahaan, tavaramuotoon ja yksityisomaisuuteen.
Kirjoittaja on yliopistonlehtori Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella.
uutiskirje 