Liikuntasosiologian syntymä voidaan ajoittaa vuoteen 1921, jolloin saksalainen Heinz Risse käytti ensimmäisen kerran urheilusosiologian käsitettä. Rissen näkökulmat olivat sikäli uusia, että hän tunnisti urheilun yhteisöllisyyttä synnyttävän merkityksen ja näki urheilulajeilla olevan vaikutusta myös ihmisten välisiin luokkasuhteisiin.
Liikuntasosiologia on kokenut satavuotistaipaleellaan monia muutoksia. Urheilun organisoitumisen muotojen ja harrastajamäärien selvittelyistä on kuljettu kohti tutkimuksia, joissa on jäljitetty liikunnan ja urheilun yhteiskunnallisia vaikutuksia sekä ihmisten toiminnoille antamia merkityksiä. Liikuntakulttuurin eriytymisen käynnistyessä 1980-luvulta lähtien kiinnostus uusia urheilulajeja ja liikkumismuotoja kohtaan on laajentanut liikuntasosiologisia kysymyksenasetteluja.
Kuntoliikunnan nousu 1960-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa käynnisti politiikkatoimet, joilla pyrittiin kohentamaan kansalaisten liikkumisolosuhteita. Työn muuttuessa fyysisesti kevyemmäksi kaupunkimaisissa oloissa kuntoilu haluttiin nähdä osaksi hyvinvointipolitiikkaa. Samalla myös tutkimustiedolle syntyi uudenlaista tarvetta.
Mahdollisimman monille tulisi luoda edellytyksiä elinikäiselle liikkumiselle.
Liikunta ja urheilu puhuttelevat ihmisiä monin tavoin. Liikkumalla tavoittelemme hyvinvointia ja terveyttä, elämyksiä ja kokemuksia. Kulutamme ammattimaista huippu-urheilua tuotteena, joka yhdessä median ja markkinoiden kanssa muodostaa tiiviin kolminaisuuden. Monet uurastavat liikuntakulttuurin vapaaehtoistoiminnoissa.
Liikuntasosiologian jäsentäessä liikuntaa ja urheilua yhteiskunnallisina ilmiöinä katseita voi suunnata viiteen suuntaan. Liikkumisen sosiologia -teoksessani olenkin tarkastellut viiden T:n hengessä liikkumisen Toteuttajia, Tekijöitä, Tiloja, Tulkitsijoita ja Tulevaisuutta.
Liikkumisen toteuttajia ovat ne tahot, jotka organisoivat liikuntaa ja urheilua. Suomessa on perinteisesti ollut vahva liikunnan järjestökenttä, jonka kumppanina julkinen sektori on lisääntyvässä määrin luonut liikkumisen edellytyksiä. Yksityisen sektorin osuus on viime vuosikymmeninä kasvanut merkittävästi. Tänä päivänä liikuntaa toteutetaan alati uudistuvina hybrideinä käytäntöinä, joissa kumppanuuksia räätälöidään koko ajan uusiksi.
Tekijöitä ovat itse liikkujat. Lapsuuden liikkuminen kumpuaa leikin maailmasta edeten joko kilpaurheiluksi tai muuksi yhteisölliseksi liikkumiseksi. Lisääntyvässä määrin nuoret itse ovat organisoineet skeittauksen, bleidauksen, lumilautailun tai bmx-pyöräilyn kaltaisia liikkumismuotoja, joita myös nuorisokulttuuriseksi liikkumiseksi kutsutaan. Aikuisten ja ikääntyneiden sekä soveltavan liikkumisen muodot ovat monimuotoistuneet ja liikkujien mieltymykset kirjavoituneet.
Liikkumisen tiloihin on kiinnitetty huomiota useasta suunnasta. Tilatarkasteluja ovat vauhdittaneet niin ympäristökysymykset kuin tilojen tuottamisen muuttuvat kokoonpanot. Yhä useampi liikuntapaikka rakennetaan muutoin kuin pelkkänä kunnallisena hankkeena. Ihmisten jokapäiväisten toimintaympäristöjen turvalliseksi ja esteettömäksi tekeminen on osa yhteiskunnan liikunnallistamista ja fyysisen aktiivisuuden lisäämistä. Liikkumisympäristöjen suunnittelu kestävän kehityksen hengessä on myös keino torjua ilmastonmuutosta.
Urheilun ja liikunnan kiinnostaessa ihmisiä aivan uudella tavoin myös tulkitsijoiden ja tulkintojen määrät lisääntyvät. Pohdittaessa ihmisten kaikkea fyysistä aktiivisuutta ja sen lisäämistä olisi hyödyllistä käyttää liikkumisen käsitettä. Kun ymmärrämme kaikkinaisen fyysisen aktiivisuuden hyvinvoinnin ja terveyden edistäjäksi, tulee liikkumisen edellytykset ottaa kaiken suunnittelun ja päätöksenteon lähtökohdaksi. Liikkumisen ratkaisuja ei pidä jättää pelkästään liikuntapoliitikkojen huomaan, vaan esimerkiksi kaavoituksen ja ympäristöhallinnon pitää osaltaan olla mukana ihmisten liikkeelle saattamisessa.
Liikkumisen tulevaisuus on monella tavoin olennainen nykytoimijoiden haaste. Ihmisten tehdessä valintojaan tulisi mahdollisimman monille luoda edellytyksiä elinikäiselle liikkumiselle. Liikkumiseen sosiaalistaminen on mitä suurimmassa määrin tulevaisuusteko, joka koituu sekä yksilöiden että yhteisöjen hyväksi. Etenkin kuntien merkitys liikkumisen olosuhteiden tuottajina sekä liikkumisen organisoinnin mahdollistajina tulee kasvamaan.
Brittisosiologi Michael Burawoy on määritellyt sosiologian sisäisen työnjaon neljään osa-alueeseen: professionaaliseen, päätöksentekoa tukevaan, julkiseen ja kriittiseen. Liikkumisen sosiologien tuleekin professionaalisesti tuottaa ymmärrystä liikunnan, urheilun ja laajemminkin ruumiillisuuden ilmiöistä. Tutkittaessa ihmisten liikkumisen määriä, harrastuneisuutta ja mieltymyksiä tuotetaan tarvittavaa tietoa myös päätöksentekijöille. Liikkumisen sosiologien tulee myös popularisoida tutkimustuloksia, opettaa opinahjoissa sekä osallistua ajankohtaisiin liikkumiskeskusteluihin. Tieteenalalle on avautunut myös kriittinen tehtävä. Sosiologien on suunnattava kriittisiä katseita muun muassa liikkumisen polarisoitumiseen, syrjäytymisen, tasa-arvon, yhdenvertaisuuden ja kestävän kehityksen kysymyksiin. Eettisten pohdintojen urheilun moraalista tulee olla liikkumisen sosiologian kestoaihe.
Sosiologien tuottama tieto liikkumisen muutoksista, olosuhteista ja ilmentymistä ei pidä olla pelkästään tutkijoiden yksinomaisuutta. Korostettaessa tiedolla johtamista hyvien hallintokäytäntöjen edellytyksenä päätöksentekijöiden ja sosiologien kannattaa istua samojen pöytien ääressä. Liikunnan yhteiskuntatieteellinen koulutus tarjoaa jo lähtökohtaisesti hyvän perustan hallintorooleissa toimimiselle. Sosiologinen tieto auttaa mediankin toimijoita jäsentämään ja tarvittaessa kritisoimaan urheilun ja liikunnan ilmiöitä.
Yhteiskunnallisen todellisuuden monimuotoistuessa on lisääntyvässä määrin kaivettu esiin klassikkososiologien tekstejä. Teoksessani pohdin, millaisia viestikapuloita Karl Marxin, Émile Durkheimin ja Max Weberin sekä Norbert Eliasin, Michel Foucault’n, Anthony Giddensin ja Pierre Bourdieun kaltaiset teoreetikot tarjoilevat liikkumisen sosiologialle. Teoreetikoilta lainatut käsitteet – ihmisten luokka-asema, yhteiskunnallinen työnjako, toimintojen merkitykset, muodostettavat yhteisöt, ruumiillisuuden kontrolli, yhteiskunnan rakenteistuminen sekä käytettävissä olevat pääomat – ovat hyödyllisiä myös liikkumisen sosiologien työkalupakissa.
Liikuntakulttuurin eriytymisen jatkuessa yhteisöjen kokoonpanot uusiutuvat alati. Myös ihmisten liikkumismieltymykset ja -harrastukset ovat jatkuvassa muutoksen tilassa. Kaikkea tätä jäsentäessään liikkumisen sosiologia yhteiskuntatieteen erityisalueena on paikkansa lunastanut ja tarpeellisuutensa osoittanut. Tätä kuvastaa myös se kiinnostus, jota tieteenalaa kohtaan osoitetaan.
Kirjoittaja on liikuntasosiologian professori Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisessä tiedekunnassa.
Kirjoittajalta on juuri ilmestynyt kirja Liikkumisen sosiologia (Vastapaino), jossa hän käsittelee laajemmin esseensä pohdintoja.
uutiskirje 