Pitää lentää Prahaan asti ennen kuin löytyy ensimmäinen kunnollinen opinnäyte Suomen taistolaisliikkeestä kohta puoli vuosisataa sitten. Sellainen kuitenkin on hyväksytty Prahan Kaarlen yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa kuluvan vuoden syyskuussa. Väitöskirjan nimi suomeksi voitaneen kääntää: Kenen joukoissa seisot? Marxsistis-leninistinen ilmiö itäblokin ulkopuolisessa maassa. Eittämättä tulee mieleen kirjailija Aulikki Oksasen tunnettu taistelulaulu.
Väittelijä, maisteri Barbora Skálová on jo aiemmissa tutkimuksissaan käsitellyt aihettaan. Kaiken lisäksi hän on opiskellut tunnetusti vaikeaa suomen kieltä niin, että kykenee lukemaan kieltämme vaivatta ja haastattelemaan suomeksi entisiä taistolaisia.
Oikeastaan jo se, että joku indoeurooppalaista, slaavilaista kieltä äidinkielenään puhuva on paneutunut ugrilaisen kielemme saloihin niinkin syvällisesti, on sellaisenaan kunnioitettava saavutus.
Barbora Skálován nimi kannattaa painaa mieleen, jos hän jatkaa akateemista uraansa kuten on syytä toivoa huolimatta perhe-elämän naiselle vielä Tšekinmaassa epävirallisesti asettamista velvoitteista. Näihin velvoitteisiin hän kahden pienen tyttären äitinä on itsekin vedonnut. Joka tapauksessa ansiokas väitöstutkimus osoittaa hänellä olevan lahjoja akateemiseen historian tutkimukseen.
Uusvasemmistolaisuudesta se alkoi
Barbora Skálován tutkimuskohteena on suomalainen taistolaisliike radikaalivasemmistolaisena ja Neuvostoliiton politiikkaa kritiikittä tarkastelevana ilmiönä. Väittelijän mielestä sillä oli hallitseva asema niin suomalaisissa opiskelija- kuin kulttuuripiireissä 1960- ja 1970-lukujen taitteessa ja vielä joinakin vuosina sen jälkeen.
Taistolaisten toiminta sijoittuu tuon ajan sisä- ja ulkopoliittisiin puitteisiin, joita Skálová monien muiden lailla kutsuu ”suomettuneiksi”.
Skálován mielestä Suomen taistolaisliike oli eurooppalaisittain ainutlaatuinen marxilais-leniniläisenä ”anti-anti-establishment”-liikkeenä.
Muistan hyvin nuoruudestani, kuinka radikaali opiskelijaliike Suomessa alkoi nimenomaan hallitsevan eliitin vastaisena ”anti-estblishment”-liikkeenä. ”New Left”-liike eli ”uusvasemmistolainen” suuntaus lähti liikkeelle ja oli voimissaan ennen kaikkea USA:ssa, Ranskassa, Länsi-Saksassa ja Italiassa sekä osin myös Pohjoismaissa.
Se hyökkäsi autoritaarisia rakenteita ja vallitsevaa arvokonservatismia vastaan, joita hallitseva enemmän tai vähemmän taantumuksellinen eliitti, ”establishment” edusti. Se halusi voimaan Ranskan vallankumouksen aidot ihanteet vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta aina suoraan demokratiaan saakka, minkä vuoksi se sanoutui irti kussakin maassa vallitsevasta puoluejärjestelmästä.
Lännessä radikaalit eivät suinkaan pitäneet Neuvostoliittoa esikuvanaan, vaan kritisoivat sitä jyrkästi jo ennen kohtalokasta Tšekkoslovakian miehitystä.
Itäinen ilmiö läntisessä Euroopassa
”Anti-establishment” eli uusvasemmistolainen liike rantautui Suomeenkin jokseenkin alkuperäisessä muodossa. Mutta Suomessa ei ollut poliittisesti viisasta arvostella Neuvostoliittoa.
Hyvin pian uusvasemmistolaiset sitoutuivat vasemmistopuolueisiin, varsinkin kommunisteihin, mikä merkitsi sen muuttumista ”anti-anti-establishment”-liikkeeksi. Huomattava osa entisistä ”uusvasemmistolaisista” opiskelijoista siirtyikin sitten sosiaalidemokraattisten järjestöjen kautta suoraan vähemmistökommunistien eli ”taistolaisten” tukijoiksi hyläten siten ”establishmentin” vastaiset tunnukset.
Se toinen ”anti”-etuliite oli ilmeisesti jonkinlaista marxilaisesta termistöstä lainattua ”kieltämisen kieltämistä” tarkoituksena ilmeisesti viitata taistolaisten omaan osittaiseen asemoitumiseen vallitseviin valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin rakenteisiin eli ”establishmentiin”. Valittiinhan eduskuntaan myös ”taistolaisia” kansanedustajia, ja olihan SKP:n vähemmistöä edustanut veteraanikommunisti Erkki Tuominen lyhyen aikaa oikeusministerinäkin.
Läntiset liikkeet sen sijaan sanoutuivat irti valtiollisista rakenteista. Vaikkei Skálová niin väitäkään, taistolaisuus radikaalivasemmistolaisena liikkeenä olikin siis jollain tapaa ”itämainen” tai ainakin itäeurooppalainen ilmiö vannoessaan Leninin nimeen ja jättämällä radikaalien opiskelijaliikkeiden alkuperäiset antiautoritaariset painotukset sivuun.
Toki taistolaiset ehkä muita poliittisia ryhmittymiä enemmän puhuivat demokratiasta ja vaativat sitä jokaisessa mahdollisessa tilanteessa. Mutta heidän esimerkkimaataan Neuvostoliittoa ei totisesti voinut pitää minään demokratian mallimaana.
Taistolaisuus liittyy Tšekkoslovakian historiaan
Skálován tutkimuksen päämääränä on valaista syitä taistolaisliikkeen syntyyn, poliittiseen nousuun ja kukistumiseen sekä sen vaikutusta tuonaikaiseen ”suomettuneeseen” ulko- ja sisäpolitiikkaan.
Samalla ”taistolaisuus” suomalaisena ilmiönä liittyy myös entisen Tšekkoslovakian historiaan, erityisesti Varsovan liiton joukkojen miehitykseen vuonna 1968. Miehityshän sinetöi Suomen Kommunistisen Puolueen jakautumiseen kahteen toisilleen vihamieliseen leiriin, kun puolueen enemmistö tuomitsi miehityksen selvin sanoin heti tuoreeltaan vähemmistön, ”taistolaisten” taas hyväksyessä varauksetta Neuvostoliiton ja sen liittolaisten toimenpiteet.
Edelleen tutkimuksessa käsitellään yksityiskohtaisesti taistolaisliikkeen teoreettista kapitalismin vastaisuutta ja verrataan sitä länsimaisten radikaaliliikkeiden anti-kapitalismiin sekä teoreettisella että käytännön tasolla. Juuri anti-kapitalismi olisi saattanut yhdistää taistolaiset läntiseen vasemmistoradikalismiin. Mutta suhde Neuvostoliittoon ja autoritaarisuuteen erottivat heidät lännestä.
Tutkimuksen päättää ennen johtopäätöslukua mielenkiintoinen oraalihistoriallinen osuus, joka perustuu näkijöiden ja kokijoiden haastatteluihin. Skálová on nimittäin jo vuonna 2010 haastatellut kahdeksaa entistä taistolaisvaikuttajaa heidän suhteestaan omaan radikaaliin poliittiseen menneisyyteensä. Haastattelija on huomaavaisesti ja korrektisti käyttänyt haastateltavista vain etukirjaimia. Mutta ajat nuorena opiskelijana eläneenä pystyin kyllä heistä useat tunnistamaan.
Taistolaisuus osana geopolitiikkaa
Barbora Skálován huomattava ansio moneen suomalaiseen historian kirjoittajaan nähden on se, että hän kykenee tarkastelemaan suomalaista kohdettaan kansainvälistä taustaa vasten. Näin tehdessään hän kykenee ansiokkaasti osoittamaan, miten ainutlaatuinen suomalainen taistolaisliike oli monilta osiltaan.
Taustoittamalla liikkeen syntyä ja liitännäisyyttä nuorisoradikalismin yleiseen syntyyn ja voimistumiseen hän osoittaa, ettei edes taistolaisliike ollut pelkästään suomalais-neuvostoliittolainen draama, Neuvostoliiton ”viides kolonna” Suomessa, vaan siihen liittyi laajempiakin geopoliittisia kysymyksiä.
Hän siirtyy kuten kunnon tutkijan tuleekin yleisestä yksittäistapaukseen. Niinpä jo esittämänsä yleistavoitteen jälkeen Skálová kiteyttää ja täsmentää tutkimuksensa keskeiset kysymykset seuraavasti:
1) Mitkä syyt johtivat taistolaisliikkeen syntyyn ja mitkä mekanismit pitivät sitä hengissä?
2) Mikä on taistolaisten asema ns. uusvasemmistolaisessa (New Left) liikkeessä?
3) Miten entisten taistolaisten poliittinen menneisyys heijastuu heidän nykyiseen elämäänsä sekä miten heidän yksilöllinen ja kollektiivinen muistinsa tulkitsee tutkijan haastattelukysymyksiin ja suhtautuu niihin? Ja miten heidän tulkintansa näistä eroaa nykyisestä vallitsevasta historiografiasta eli historian kirjoituksesta?
Opiskelijoiden protestiliike 1960-luvulla
Läntisessä maailmassa toista maailmansotaa seurasi huikea taloudellinen kasvu, joka johti syviin yhteiskunnallisiin muutoksiin. Siihen liittyi syntyvyyden räjähdys (baby-boom): uudet ikäluokat olivat myös muualla kuin Suomessa suuria.
Kun nämä varttuivat aikuisiksi 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa, suuri osa niistä tungeksivat yliopistoihin ja korkeakouluihin. Samalla uudet ikäluokat halusivat hylätä vanhempiensa konservatiiviset arvot sekä kapitalismin, joka keskittyi vain taloudelliseen kasvuun.
Esimerkiksi Suomessa uudet, nuoret radikaalit tunsivat vanhempiensa valehdelleen heille vuoden 1918 kansalaissodan tapahtumista. Totta onkin, että vasta 1960-luvulla historian kirjoitus alkoi tulkita yksipuolisen valkoisen totuuden asemesta monivivahteisemmin kansalaissodan tapahtumia, jolloin hävinnyt punainen osapuoli tai sen jälkeläisetkin saivat äänensä kuuluviin.
Tämä nuorten opiskelijoiden protestiliike pyyhkäisi koko läntisen teollistuneen maailman, ns. ensimmäisen maailman yli. Vaikka liike omaksui jonkin verran erilaisia muotoja eri maissa, sillä kokonaisuudessaan oli kuitenkin niin paljon yhteistä, että voitiin puhua ”uusvasemmistosta”.
Tästä huolimatta suomalainen vasemmistolaisten opiskelijoiden protestiliike suuntautui – tosin ei ihan heti, huomautan minä – aivan toisin kuin muut läntiset protestiliikkeet. Se alkoi suhtautua varauksettoman myönteisesti Neuvostoliittoon ja hyväksyi niin Unkarin kuin Tšekkoslovakiankin miehitykset sekä uskoi sosialistiseen vallankumoukseen Suomessa.
Taistolaisista tuli Suomen kylmän sodan aikaisen ulkopolitiikan, ns. ”suomettumisen” äänekkäitä tukijoita. Samoin he Barbora Skálován mukaan muodostivat ensimmäisen intellektuaalisen kapitalismin vastaisen joukkoliikkeen Suomessa.
Tämä on kyllä hiukan tulkinnanvarainen asia, väitän, koska jo ennen sotaa oli olemassa vasemmistolaisia sivistysjärjestössä ja työväen järjestöissä oli jo alun perin mukana akateemisen koulutuksen saaneita.
Seuraus suomettumisesta
Taistolaisliike oli väittelijän mukaan suoranainen seuraus Suomen kylmän sodan kaksinapaisen maailmanjärjestyksen aikana harjoittamasta ulkopolitiikasta, ”suomettumisesta”. Opiskelijaradikalismia edelsi erilaisia rauhan- ja naisliikkeitä, jotka olivat Suomessa erillään puoluepolitiikasta.
Minä tosin väitän, että ne olivat pikemmin vasemmalle kuin oikealle kallellaan ja monet niistä olivat yhteistyössä suomalaisen radikaaliliikkeen uusvasemmistolaisen vaiheen aikana. Aikakauden iskulause ”kaikki on poliittista” täydentyi ja sai sisältöä, kun jakolinjat alkoivat muotoutua jo 1960-luvulla.
”Suomettumisella” oli taistolaisliikkeeseen suora, mutta moniselitteinen vaikutus. Yhtäältä se tuki ja vahvisti presidentti Kekkosen ulkopolitiikkaa – ei tosin taloudellista lännettymistä, jota taistolaiset tietenkin ankarasti vastustivat, huomautan.
Toisaalta ”suomettuminen” Skálován mielestä esti taistolaisia asettautumasta poliittista valtavirtaa vastaan. Niinpä nämä turvautuivat ääriasenteisiin hyväksymällä täysin Tšekkoslovakian ja Unkarin miehityksen sekä omaksumalla varauksetta ja kritiikittä marxismi-leninismin ideologian.
Samanlaisen vaikutuksen sai aikaan suomalaisten – Skálován mielestä – varaukseton suhtautuminen V.I. Leninin historialliseen hahmoon, suoranainen omistautuminen, koska Lenin oli järjestänyt Suomelle itsenäisyyden. ”Suomettumispolitiikka” yhdessä Suomessa tuolloin vallinneen yhteiskunnallisen ilmapiirin kanssa sekä vielä poliittisen johtokerroksen, ”establishmentin” myönteinen asenne Neuvostoliittoon, muodosti kuvion, joka veti vasemmisto-opiskelijoita radikalismiin.
Miehityksestä identiteetin tukipilari
Suomen suhtautuminen Varsovan liiton elokuussa 1968 suorittamaan Tšekkoslovakian miehitykseen kytkeytyi tiukasti maan geopoliittiseen asemaan, ja vaikutti Suomen poliittiseen näyttämöön kokonaisuudessaan sekä SKP:n jäsenistöön. Neuvostomiehitys räväytti SKP:ssä kyteneet ideologiset erimielisyydet liekkeihin ja jakoi puolueen kahtia ratkaisevasti ja lopullisesti maltilliseen enemmistöön ja radikaaliin vähemmistöön.
Suhtautumisesta miehitykseen tuli yksi taistolaisten kollektiivisen identiteetin tukipilareista.
Perustavanlaatuinen sukupolvien välinen kuilu avautui, kun kansalaissodan historia avattiin uudelleen. Se näytteli keskeistä osaa opiskelijain radikalisoitumisessa ja heidän kiinnittymisessään Neuvostoliittoon, kuten myös haastatellut taistolaisaktivistit muistelivat.
Skálován mielestä Suomessa ei ennen taistolaisopiskelijoita ollut käytännöllisesti katsoen lainkaan vasemmistolaista älymystöä. Hänen mielestään tämä johtui punaisten tappiosta vuonna 1918 ja sitä seuranneesta kehityksestä sotien välisenä aikana.
Kun kommunistit vuonna 1944 pääsivät yli 20 vuoden maanalaisen toiminnan jälkeen, toimimaan julkisesti, sen jäsenistö muodostui pikemminkin ammattimaisista puoluekaadereista kuin vasemmisto-intellektuelleista.
Taistolaisten tyytymättömyys ideologiasta irrotettuun vallan käyttöön, jota SKP:n enemmistö harjoitti maan hallituksessa, oli tärkeä syy vähemmistöläisten yhä jatkuvaan radikalisoitumiseen. Entiset taistolaiset pitivät itseään ennen kaikkea älymystön kapitalismin vastaisena liikkeenä, joka suhtautui nimenomaan teoreettisesti kapitalismiin ja sosialismiin. He pitivät Suomalainen kapitalismi -teosta vuodelta 1979 ensimmäisenä kattavana ja laajana analyysinä suomalaisesta markkinayhteiskunnasta ja yhtenä koko taistolaisliikkeen tärkeimmistä saavutuksista.
Historian kulku vie sosialismiin
Taistolaisten anti-kapitalistiseen moraaliin liittyi olennaisesti heidän pyrkimyksensä tuoda sosialistinen vallankumous Suomeen, vaikka monilla heistä oli selvä käsitys Neuvostoliitossa ja muissa itäblokin maissa vallitsevasta reaalisosialistisesta järjestelmästä.
Taistolaisten usko sosialistiseen Suomeen perustui heidän marxilais-leninistiseen ideologiaansa. Heille sosialismi oli yhteiskunnallisen kehityksen tulos, jota historian kulku marxilaisen materialismin mukaan noudattaa. Tulevaisuuteen suuntautuneena hankkeena sosialismi auttoi heitä sopeutumaan voimassa olleen Neuvostoliiton järjestelmän ilmeisiin puutteisiin ja vajavaisuuksiin.
Samoin he uskoivat, että tulevaisuudessa suomalainen yhteiskunta olisi valmis hyväksymään sosialismin yhteiskunnallistaloudellisena muotona. Samoin marxilainen kielenkäyttö, joka käyttää paljon vertauskuvia, metaforeja, antoi taistolaisille mahdollisuuden tähdentää, että tulevaisuuden sosialismi Suomessa olisi täysin erilainen kuin Neuvostoliitossa tuolloin vallinnut järjestelmä. Marxistis-leninistinen ideologia auttoi heitä legitimoimaan neuvostomyönteisen asenteensa Neuvostoliiton välittömässä läheisyydessä.
Taistolaisliikkeellä oli kuitenkin paljon yhteisiä peruslähtökohtia Länsi-Euroopan vasemmistolaisten opiskelijaliikkeiden kanssa. Samoin kuin nämä, myös ”taistolaiset” olivat ”hullun vuoden” 1968 perillisiä. Samat maailman tapahtumat olivat vaikuttaneet heihin kuin länsieurooppalaisiin radikaaliliikkeisiin.
Taistolaiset olivat samalla tavoin fundamentaalinen anti-kapitalistinen liike kuin lännen marxilaiset, maolaiset tai trotskilaiset ryhmät. Kuitenkin marxismi-leninismiin sitoutuneet, marxilais-leninististä semantiikkaa käyttäneet taistolaiset pitivät sosialismia projektina ”kirkkaaseen tulevaisuuteen”, kun taas läntiset radikaalit keskittyivät nykyisyyteen ja halusivat rakentaa uuden vapaan maailman ”tässä ja nyt”.
Vahva usko proletariaattiin
Hyvinvointivaltion nopea kehitys oli osa yhteiskunnallisia muutoksia, jotka Suomi kävi läpi 1960- ja 1970-luvuilla. Hyvinvointivaltion turvaverkko auttoi selviytymään markkina-liberalistisen yhteiskunnan ulospäinkin näkyvistä kielteisistä piirteistä. Se oli myös syy, miksi radikaali vasemmisto epäonnistui mobilisoimaan työväenluokkaa, joka rajoittui purkamaan tyytymättömyyttään laillisten ammattiliittojen, lakkojen ja kolmikantayhteistyön kautta.
Takaiskuista huolimatta taistolaiset kuitenkin uskoivat edelleen perinteiseen proletariaattiin sosialistisen vallankumouksen päävoimana.
Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen läntiset kommunistipuolueet alkoivat toinen toisensa jälkeen kääntää selkänsä Neuvostoliiton Kommunistiselle puolueelle, NKP:lle. Lännen uusvasemmistolaiset kritisoivat yhtä äänekkäästi Neuvostoliittoa.
Vastakohtana tälle taistolaiset, SKP:n vähemmistö, hyväksyi kritiikittä Neuvostoliiton toimet ja tuki niitä varauksettomasti, ja toisin kuin eurooppalainen uusvasemmisto, taistolaiset eivät vastustaneet yhteistyötä perinteisten puolueiden kanssa. Taistolaisille uusvasemmiston hierarkkisiin suhteisiin kohdistunut vasemmisto oli täysin vierasta eikä uusvasemmisto ja sen ideat – ainakaan enää, huomautan – millään tavoin innostaneet heitä.
Vallankumoukseen ilman väkivaltaa
Taistolaisaktiivien muistelukset toivat väittelijän mielestä arvokkaan lisän tämän historiallisen ilmiön tulkitsemiseksi. Ne käyvät usein yksiin kirjallisista lähteistä saatujen tietojen kanssa.
Useimmat haastatellut muistelijat tähdentävät, miten tärkeä merkitys vuoden 1918 kansalaissodan uudelleen arvioinneilla oli heidän poliittiselle ja yhteiskunnalliselle heräämiselleen.
Samanlaista osaa näyttelivät suomalaisen yhteiskunnan äärimmäinen politisoituminen – väittelijä puhuu ”äärimmäisestä politisoitumisesta” – sekä nopeassa tahdissa etenevät maailman tapahtumat heidän aktivoitumisessaan. Taistolaiset hyväksyivät täysin ”suomettumisen” sen positiivisessa merkityksessä samoin kuin presidentti Kekkosen politiikan.
Muisteluissa toistuu usein taistolaisliikkeen anti-kapitalistinen luonne. Tämä näkökohta on usein lyöty laimin taistolaisliikettä koskevassa historiankirjoituksessa.
Vaikka haastatellut olivat eri mieltä siitä, missä määrin liike korosti marxilais-leninististä ideologiaa, he olivat yksimielisiä Suomen omasta omintakeisesta tiestä sosialismiin, vallankumouksesta ilman väkivaltaa.
Yhden sukupolven liike
Monet muistelijat tunsivat hyvin neuvostotyyppisen sosialismin, olivathan he opiskelleet Neuvostoliitossa tai muissa itäblokin maissa. He olivat hyvin perillä reaalisosialismin puutteista ja heikkouksista. Mutta he eivät milloinkaan puhuneet niistä julkisesti pitääkseen poliittisen liikkeensä hengissä ja varjellakseen oman persoonansa koskemattomuutta. Se oli osa strategiaa.
Tämä liittyy myös liikkeestä eläviin stereotypioihin ja myytteihin, joita muistelijat uskovat olevan. Todistusten mukaan liike oli kaikkea muuta kuin yhtenäinen monoliitti; siellä oli lukuisia erilaisia mielipiteitä myös Neuvostoliitosta ja suhteesta siihen.
Mihin ja miten taistolaisliike kohtasi loppunsa, siitä muistelijat ovat yhtä mieltä vallitsevan historiankirjoituksen kanssa: se oli yhden sukupolven liike, joka ammensi itsensä tyhjiin monien vuosien intensiivisellä poliittisella toiminnallaan. He lähtivät yliopistoista, perustivat perheitä ja siirtyivät työelämään.
Minä tosin muistelen puolestani, ettei se aina ihan näin yksioikoista ollut: esimerkiksi monissa virastoissa, joihin oli perustettu ammattiosasto, toimi hyvin organisoitunut taistolainen ”toveriryhmä” eikä useinkaan ihan vailla vaikutusvaltaa. Yksi esimerkki tällaisesta virastosta oli Tilastokeskus.
Mutta ne taistolaisopiskelijat, jotka sinnittelivät loppuun asti, turhautuivat liikkeen byrokratisoitumiseen ja ideologiseen luutumiseen ja kaavoihin kangistumiseen. Kävi niin kuin aina tähän asti on tavannut käydä: nuoret ihanteelliset ihmiset korvataan uskollisilla ja liika kyselemättömillä puoluekaadereilla.
Missä ovat työläistaistolaiset?
Taistolaisliikettä koskevissa tutkimuksissaan väittelijä on – ehkä työekonomisista syistä – rajoittunut vain opiskelija- ja kulttuurijärjestöjen tutkimukseen. Kuitenkin ”taistolaisilla” tarkoitetaan koko entisen SKP:n entistä vähemmistöä, jonka keulamiehenä oli edesmennyt Taisto Sinisalo, jota ei voida ainakaan suomalaisena opiskelijana pitää – pääpaino sanalla opiskelija. Hän on tosin aikoinaan harjoittanut opintoja Moskovan puoluekoulussa.
Mutta ei häntä voi myöskään kulttuurialan miehenä pitää. Epäilemättä hän kuului työväenluokkaan. Enemmistön johtaja, ja SKP:n silloinen puheenjohtaja Aarne Saarinen tosin väitti, ettei Sinisalon verokirja ole koskaan ollut kapitalistisen työnantajan hallussa. Työläiskodista lähteneenä Sinisalo oli ilmeisesti toiminut koko ikänsä puoluetehtävissä eikä raatanut koskaan tehtaissa tai rakennuksilla – toisin kuin kivimies Saarinen.
Taistolaiset jäivät selvään vähemmistöön sekä kommunistisen puolueen järjestökentässä että ammattiyhdistysliikkeessä. Vain Kumi- ja nahkatyöväen liitolla oli taistolainen puheenjohtaja.
Mutta heidän puoluekurinsa oli paljon tiukempi kuin puolue-enemmistön ja varsinkin vuoden 1968 jälkeen Moskovan tukirahat valuivat pääasiallisesti heille. Tosin NKP:n poliittinen ja taloudellinen tuki sitoi oikeastaan kaksi tosiasiallisesti eri puoluetta keinotekoisesti yhdeksi. Vasta Gorbatshovin noustua Kremlissä valtaan puoluejohtajaksi noussut Arvo Aalto uskalsi 1980-luvun puolivälissä potkaista taistolaisten hallitsemat puoluepiirit ulos puolueesta.
Jäätyään omilleen SKP:stä erotettu vähemmistöosapuoli kutistui täysin marginaaliseksi poliittiseksi liikkeeksi. Eipä silti, eivät monet taistolaisten työläisjäsenet enää hyväksyneet Gorbatshovia ja hänen uudistuksiaan, kuten saatoin itse aikoinaan todeta.
Tšekkoslovakian ”normalisoitu” puoluejohto samalla linjalla
Sama toistui myös Tšekkoslovakian ”normalisoidussa” puoluejohdossa: Miloš Jakeš, Alois Indra, Vasil’ Bi’lak ja Drahomír Kolder kumppaneineen kieltäytyivät pitämästä Gorbatshovin Neuvostoliittoa esikuvanaan.
Gustáv Husák tuskin reagoi näin jyrkästi. Sitä paitsi hän oli siirtymässä jo sivuun puoluejohdosta. Samanlaista aatemaailmaa kuin Indra ja Biľak kumppaneineen Suomessa edustivat Tiedonantajan pitkäaikainen päätoimittaja Urho Jokinen ja Uudenmaan piirisihteeri Markus Kainulainen, joka tiettävästi tarjoutui lakaisemaan kadut puhtaaksi neuvostopanssarien tieltä, jos nämä olisivat tulossa Helsinkiin.
Loppujen lopuksi taistolaisliikkeen johto oli tiukasti työläistaustaisten miesten ja joidenkin naisten käsissä. Mutta miesvalta oli selvä. Tosin tämä koski niin puolue-enemmistöä kuin vähemmistöä. Opiskelijaradikaalit älymystönä toimivat lähinnä neuvonantajina.
Varsinainen kamppailu puolue-enemmistön ja -vähemmistön välillä käytiin työpaikoilla ja perusjärjestöissä. Niissä entisistä tovereista tuli usein jopa henkilökohtaisia vihamiehiä. Niinpä Skálován sinänsä ansiokas tutkimus kaipaisi täydennyksekseen tutkimusta varsinaisista syvistä riveistä, ”taistolaisista” työläiskommunisteista. Tosin he, kuten Skálová on huomannutkin, muodostivat varsin pienen osan niin järjestäytyneistä kuin järjestäytymättömistä työläisistä, koska enemmistöläiset sosialidemokraateilla vahvistettuina olivat joukkovoimaltaan ylivoimaisia.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimi etävastaväittäjänä Barbora Skálován väitöstilaisuudessa. Hänen oma väitöskirjansa vuonna 2003 käsitteli Tšekkoslovakian tietä kommunistien yksinvaltaan vuosina 1943–1948.
Barbora Skálová: ”Na čí straně stojiš? Radikální levice v poválečném Finsku – fenomén marxismu-leninismu v zemí mimo východní blok.” (Praha 22. září, 2021; 22.9.2021)
uutiskirje 
