Runsas 30 vuotta sitten todistimme itäisessä naapurissamme kehitystä, joka johti Neuvostoliiton hajoamiseen, Eurooppaa jakavan rautaesiripun kaatumiseen ja toisen sotilasliiton, Varsovan liiton lopettamiseen. Kehityksen primus motor, Mihail Gorbatsov, puhui vastakkainasettelun loppumisesta ja sen myötä muodostuvasta ”eurooppalaisesta kodista”. Vastaanottaessaan Nobelin rauhanpalkintoa Oslossa 5.6.1991 hän asetti tavoitteekseen ydinaseitten hävittämisen vuoteen 2000 mennessä ja ”kaikenkattavan kansainvälisen turvallisuusjärjestelmän luomisen”.
Kauas on etäännytty tuolloin asetetuista tavoitteista. Vihollisensa menettäneestä Natosta ei tullutkaan kaikenkattavan turvallisuusjärjestelmän rauhanturvaajaa. Naton entisen vihollisen paikalla on nyt Neuvostoliiton seuraajavaltio Venäjä, ja vastakkainasettelu on kuin kopio kylmän sodan vuosilta. Ydinaseita ei ole hävitetty, sen sijaan niitä on edelleen kehitetty ja niiden käytöllä avoimesti uhkaillaan. Yhteistyöhön perustuvan Atlantilta Uralille ulottuvan ”eurooppalaisen kodin” asemasta Eurooppaa jakamaan on noussut uusi rautaesirippu.
Yhteistyön Euroopan – ja maailman – syntymisen nähtiin edellyttävän kansojen oikeutta itse valita tiensä, valvoa etunsa ja tasapainottaa ne neuvotellen. Sotien piti jäädä historiaan. Sodan jälkeen perustetun YK:n johdolla haluttiin rakentaa sääntöpohjainen järjestys, jonka normeja seuraamalla voitaisiin eliminoida väkivallan käyttö valtioiden välisistä suhteista. Väkivallan käyttö muuhun kuin itsepuolustukseen monopolisoitiin YK:lle. Tässäkään ei ole onnistuttu, olemme joutuneet todistamaan ilman YK:n valtuutusta toteutettua väkivallan käyttöä Euroopassakin. Tuorein ja traagisin esimerkki on Venäjän käynnistämä järkyttävä sota Ukrainassa.
Mikäli katsotaan, että sodanjälkeisen ulkopolitiikan peruspremissi ei enää päde, olisi hyvä perustella, miksi se ei päde.
Miten meidän käy?
Viime päivinä tähän kysymykseen törmää toistuvasti – ja hyvin ymmärrettävästi. Maailman ja lähiympäristömme myllerryksen seurauksena Suomenkin turvallisuuspoliittisen ajattelun perusteet järkkyvät, mikä heijastuu kansalaismielipiteen nopeina muutoksina. Yhä useampi hakee turvaa sotilaallisesta liittoutumisesta, Natosta.
Valtiojohto on ainakin tähän asti ollut kannanotoissaan pidättyväisempi. Presidentti totesi asiaa koskevassa haastattelussa, että ratkaisulla on myös seurauksia. Innokkaimmat liittoutumisen kannattajat ovat tästä kritisoineet presidenttiä. Mielestäni pidättyvyys ja huolellinen harkinta ovat kuitenkin valtioviisautta.
Suuria ratkaisuja tehtäessä on muistettava ainakin kaksi asiaa. Mitään järkevää suunnittelua ei tehdä ilman toimintaympäristön analyysia. Ja vaikka turvallisuuspolitiikan ”mannerlaatat järkkyvätkin”, on toimintaympäristössämme myös asioita, jotka ovat pysyneet samoina vuosisatoja ja pysyvät jatkossakin. Sellainen asia on Venäjän naapuruus. Paasikiven sanoin: ”maantieteelle emme voi mitään”.
Presidentin mainitsema varautuminen myös seurauksiin on toimintaympäristössä tapahtuvien muutosten ennakointia. Sodanjälkeisen ulkopolitiikan johtajien yhtenä tavoitteena oli osoittaa, että Suomen aluetta ei muiden toimesta käytetä operaatioihin naapureita vastaan. Silloin ei anneta aihetta epäilyille, että sen turvallisuus tulisi uhatuksi Suomen aluetta hyväksikäyttämällä. ”Järjellistä syytä” uhata Suomea ei olisi. Tämä politiikka on vakauttanut Suomen aseman. Epävakaassa maailmassa vakaus on merkinnyt turvallisuutta.
Sodan jälkeisellä ulkopolitiikalla on pyritty osoittamaan, että epäilykset maamme alueen käyttämisestä naapureita vastaan on kyetty torjumaan. Kokemukset historiasta osoittavat, että näiden epäilysten syntyminen on muualla ollut Neuvostoliiton/Venäjän sotilaallisen väliintulon taustalla. On syytä punnita tarkkaan, kannattaako noille epäilyksille antaa aihetta.
Sotilasliittojen ulkopuolisena maana Suomi on myös kansainvälisissä yhteyksissä voinut toimia sovittelijana ja välittäjänä. Suomi on voinut toiminnallaan uskottavasti vahvistaa sääntöpohjaista kansainvälistä järjestystä. Kansainvälisissä järjestöissä ja tehtävissä, joissa ratkotaan kansainvälisiä ongelmia, on edustajillemme osoitettu luottamusta ja arvostusta. Kekkonen luonnehti rooliamme toimimiseksi lääkärin roolissa. Tätä roolia Suomi ei liittoutuneena olisi voinut saavuttaa. Mauno Koivisto puolusti liittoutumattomuutta selväsanaisesti yhdessä viimeisistä tv-haastatteluissaan. Yhtä selkeästi kantansa lausui ulkoasianministeriön korkea emeritusvirkamies Klaus Törnudd aivan äskettäin.
Mikäli katsotaan, että sodanjälkeisen ulkopolitiikan peruspremissi ei enää päde, olisi hyvä perustella, miksi se ei päde. Onko Neuvostoliiton hajoaminen ja Venäjän muuttuminen oligarkkien ohjailemaksi ryöstökapitalismiksi muuttanut toimintaympäristömme niin, että aikaisemmat premissit eivät enää päde. Vai onko kuitenkin niin – kuten uskon – että pitkään kokemukseen perustuva vakaus omassa politiikassamme luo turvallisuutta epävakaissakin oloissa?
Gallupit osoittavat mielipiteiden vaihtuvan vilkkaasti. Johtuneeko siitä, että keskustelu muistuttaa välillä lahkouskovaisten kiihkoa, jossa mustamaalataan toisella tavalla ajattelevien motiivit. Olisi hyvä pitää mielessä, että niin perinteistä linjaa kannattavien kuin liittoutumista ajavien tavoitteena on taata Suomen turvallisuus. Kysymys on siitä, mitkä ovat parhaat keinot toteuttaa tuo tavoite.
Kirjoittaja on SKDL:n entinen puheenjohtaja, ministeri ja kansanedustaja.
lehti 