Lausahdus putoilee helposti puoluetoiminnassa olevilta niin puheissa, väittelyissä kuin myös keskinäisissä keskusteluissa. Tämä on se tehtävä, jonka vasemmisto on asettanut itselleen, ja usein vasemmistolainen kuulee myös muidenkin puolueiden toimijoilta, että on sentään hyvä, että edes yksi puolue pitää heikoimman puolta.
Näin vasemmisto roolitetaan sille sektorille, joka sille on poliittisessa järjestelmässä suotu: on vasemmiston tehtävänä puolustaa ja auttaa heikompia yhteiskunnan jäseniä ja pitää huolta siitä, että heidän asiansa ja huolensa tulee kuulluksi ja ymmärretyksi. Tässä ei ole itsessään mitään vikaa. Vasemmistolaisuuteen on aina kuulunut hierarkioiden purkaminen ja tasa-arvon ajaminen.
Erityisen ajankohtaiselta heikkojen puolella oleminen on juuri aikana, kun inflaatio jyllää, kaikki kallistuu ja ajat ovat muutenkin vaikeita – eikä vaikeuksille näy loppua. Tällöin on luontevaa olla päähän potkittujen ja marginaaliin poljettujen äänitorvi.
Mutta kuka on tämä paljon puhuttu heikko? Vaikka keskivertosuomalaisella ei ole rahaa kuin miljardöörillä, voimaa kuin maailman vahvimmalla tai karismaa kuin palkitulla näyttelijällä, on vaikea sanoa häntä varsinaisesti heikoksi. Kaikkein heikoimmassa asemassa olevaa etsiessä moni pulassa oleva suomalainen olisi maailmanlaajuisesti ajateltuna keskiviivan paremmalla puolella. Toisin sanoen: varsinaisesti kaikkein heikoimmassa asemassa olevan asiaa ajava puolue kannattaisi johdonmukaisesti kaikkien rahojen lappamista kolmannen maailman maihin.
Käytännössä tämän esittäminen vasemmistolaisen politiikan tavoitteeksi toisi nopeasti lähes kaikilla internationalismin rajat vastaan, ja heikkouden määritelmä onkin käytännössä aina tilannesidonnainen ja ihmisryhmäkohtainen. Suomessa heikkoutta etsiessämme joudumme hakemaan määritelmää niin sanotun keskivertosuomalaisen alapuolelta.
Käytännössä heikoimmassa asemassa olevalla tarkoitetaan usein nimenomaan rahallisen aseman heikkoutta, esimerkiksi toimeentulotuen asiakkaita. Siihen voi liittyä myös yhteiskunnallinen asema ylipäänsä; toinen yleinen määritys on mielenterveyskuntoutuja.
Amerikkalainen oikeisto käyttää joskus heikomman puolella olemisesta pilkkanimitystä oppression olympics, joka kääntyy suomeksi muotoon ‘sorto-olympialaiset’. Tällä tarkoitetaan sitä, että jokainen pyrkii esiintymään mahdollisimman heikkona ja jopa keksimään itseensä kohdistuvaa sortoa, jotta voisi olla kunnon vasemmistolainen. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Silti, kun vasemmisto asemoituu pääsääntöisesti aina heikoimman puolelle, on selvää, että mitä enemmän heikkouksia, sen suurempi velvollisuus vasemmistolla on tukea tätä.
Tämä on heikkojen asemaan keskittyvän puolueen ongelma. Jos heikkojen ja vahvojen välille luodaan uusi luokkajako, heikot tulevat häviämään automaattisesti. Köyhät ja mielenterveysongelmaiset eivät, mitä ilmeisimmistä syistä, usein ole kovin tehokkaita itselähtöisessä organisoitumisessa. He voivat olla moraalisia voittajia, mutta sillä ei ole juuri merkitystä lopputuloksen kannalta. Jos taas vahvat olisivat erityisen moraalisia, ei vastakkainasettelulla olisi edes väliä.
Heikkous ei myöskään ole mikään valttikortti vaalikentillä. Harva haluaa samaistaa itsensä heikoksi. Työläinen, taiteilija tai tutkija voi olla hyvinkin tyytyväinen osaansa maailmassa, eivätkä rikkaat koskaan halua luopua mistään. Kaulaansa myöten liemessä oleva sen sijaan haluaa olla jotain muuta. Vaaliretoriikka, jossa ollaan heikoimman puolella, houkuttelee loppujen lopuksi lähinnä moraalisesti huolestuneita kansalaisia.
Asemoimalla itsensä heikomman puolelle vasemmisto tavallaan ottaa heikoimmista poliittisen vastuun. Tämä myös sitoo puolueen käsiä – toiminnallaan vasemmisto itse asettaa standardit sille, mitä voidaan heikoimmille poliittisesti tehdä. Poliittisten puolueiden pitää kuitenkin tehdä kompromisseja, mikä asettaa vasemmiston vaikeaan asemaan. Jos tällainen kompromissi miltään osalta koskee heikoimmaksi määriteltyjä, riskinä on, että siitä tulee heti politiikan uusi vakio, koska vasemmistokin, “heikoimpien puolustaja”, on sille puumerkkinsä antanut.
Voidaan ajatella vaikka tupakkaveroa – veroa, jossa valtio saa tuloa ja voi samalla vähentää epäterveellistä tapaa, mutta joka osuu taatusti pienituloisiin. Vasemmistolle tällaiset verot tuottavat aina jonkin verran hankaluuksia, koska kun se sitten ne osana budjettiratkaisua vastentahtoisesti hyväksyy, voi muodostua kuva, että nyt on kaikki ovet auki pienituloisiin kohdistuville päätöksille yleisesti ottaen, koska vasemmisto on nyt yhden tällaisen hyväksynyt.
Heikomman puolella oleminen johtaa holhoamiseen. Vahva astuu heikomman äänenkantajaksi – ja hyvin usein myös jättää asian siihen. Vaikka heikkojen äänen annettaisiin äänitorvensa välityksellä kuulua, se ei johda heikoimmasta asemasta nousemiseen.
Solidaarisuus on toki tärkeä vasemmistolainen arvo. Kuitenkin pelkkä megafonin iskeminen heikomman kouraan ei ole edes samanlaista puuhaa kuin kerjäläiselle lantin nakkaaminen. Kerjäläinen sentään vastaanottaa vaihtoarvoltaan käypää valuuttaa, kun taas megafoniin raivoaminen voi olla jopa haitallista puhujalle itselleen.
Voidaankin kysyä, miksi vasemmisto suhtautuu niin kriittisesti hyväntekeväisyyteen, jonka seurauksena yleensä kuitenkin joillekin sitä tarvitseville on annettu materiaalista hyvää. Eikö usein puoluetoimintaa parempi paikka olisi itse asiassa hyväntekeväisyysjärjestö? Miksi jakaa soppaa soppatykeistä kadulla potentiaalisille äänestäjille, jotta pääsisi edustamaan köyhiä kunnanvaltuustoon, kun sitä voisi yhtä hyvin vain jakaa köyhille?
Ehkä juuri siksi, että tämä hyväntekeväisyyden tekeminen ylemmän asemasta tiedostetaan, siitä pyritään myös itse puoluetoiminnassa eroon. Vedotaan solidaarisuuden ideaan; ei ylempi auttamassa alempaansa, vaan tasavertaisia tovereita yhdessä tukemassa toinen toisiaan. Tässä mennään ojasta allikkoon. Käytännön vasemmistotoiminnasta löytyy useita esimerkkejä, joissa esimerkiksi selkeästi masentunut mutta velvollisuudentuntoinen henkilö asetetaan hänelle liian vaativaan tehtävään ja asiat menevät ennen pitkää poskelleen.
Järjestötehtävissä ei ole muutenkaan poikkeuksellista, että kuka tahansa voi lopulta kokea burnoutin. Tällaisesta on tullut jopa puoluetoimintaa haittaava tekijä. Toki puoluetoiminnassa keksitään kaikenlaista voimaannuttavaa tehtävää ja tapoja, millä vastata esimerkiksi puolueuupumukseen. Tulee kuitenkin kysyä, miksi nämä eivät tunnu auttavan. Miksi jokainen puoluetoiminnan sukupolvi vaikuttaa olevan aina toista uupuneempi?
Vaan mitä sitten on tehtävä? Jos tarkastelemme vasemmistolaisuuden alkuaikoja, Karl Marx ja muut tieteellisen sosialismin kannattajat eivät puhuneet heikkojen, vaan työväenluokan asemasta. Heidänkin aikaan oli olemassa kerjäläisiä, vammautuneita, eri tavoin syrjittyjä ja joiden kohtelu oli varmasti raaempaa kuin nykyään. Siitä huolimatta Marx keskitti toivonsa ja tarmonsa työväenluokkaan.
Tämä ei johtunut siitä, että työväki katsottiin heikoksi, joksikin paapottavaksi laumaksi, joka tarvitsi Marxin ja Friedrich Engelsin hyväntahtoista porvarillista huomiota. Tällainen ajattelu oli kuulunut utopiasosialisteille, joiden kuva sosialismista oli ollut sitä, että älyköt teknokraattisesti parantavat maailmaa suuresta viisaudestaan. Samaa henkeä on nähtävissä myöhemmässä etujoukkoja korostaneessa leninistisessä ajattelussa.
Utopiasosialismin sijaan Marx ja Engels katsoivat, että työväenluokka oli itse asiassa vahvoin kaikista ryhmistä, jos se vain järjestäytyisi. Tällä luokalla oli voimaa kääntää kapitalistinen järjestelmä ylösalaisin: sitä ei sitonut porvariston lannistava itsehillintä, ihmismäärältään se oli luokista suurin ja sen kapasiteetti oli riippuvaista yhteiskunnan luomista mahdollisuuksista. Vaikka emme enää jakaisi mitään ortodoksista tulkintaa Marxin ja Engelsin opeista, tässä voimme oppia heistä edelleen.
Konkreettisesti voimme kannattaa sitä, että toimeentulotukeen tulisi sadan euron korotus. Tämä auttaisi selkeästi kaikista heikoimmassa asemassa olevia. Tuki olisi suora rahallinen parannus monen tuhannen suomalaisen elämään. Tai voidaan jopa pyrkiä toteuttamaan vasemmiston yksi nykyisistä perusehdotuksista – riittävän suuruinen perustulo, joka riittäisi korvaamaan toimeentulotuen muiden tukien joukossa.
Miten tämä korotus sitten rahoitettaisiin? Helppo vastaus on, että veroilla. Käytännössä puhuttaisiin varmasti tuloverotuksen lisäämisestä, mikä osuisi koviten työssäkäyvään keskiluokkaan. Jos heikointa halutaan tukea vain rahallisilla sosiaalituilla, tarkoittaa se itse asiassa sitä, että vallitsevan järjestelmän on pysyttävä ennallaan, sillä muuten tukien rahoitusta ei voida järjestää.
Auttaisiko tuen korotus kuitenkaan tuen vastaanottajaa saamaan töitä? Hankkimaan oman asunnon? Parantaako se sairauksia? Ei.
Vaikka kuinka nostaisimme toimeentulotukea, sen vastaanottaja pysyy heikkona, ellei hän nouse asemastaan osaksi hyvinvoivaa työväenluokkaa. Hän tulee olemaan aina heikoimmassa asemassa suhteessa muihin. Perustuloonkin suhtaudutaan usein epäillen juuri siksi, koska ajatellaan, että se on vain vasemmiston keksimä loukku, jotta heikommat saisivat vain jäädä olemaan olemassa ja vellomaan omassa heikkoudessaan, ilman mitään toivoa mistään paremmasta. Sitten he luonnollisesti jatkaisivat vasemmiston äänestämistä.
Seurauksena on myös se, että jos joku onnistuu nousemaan heikon asemasta, hankkimaan töitä, kuntoutumaan ongelmistaan, tarjoaa vasemmisto hänelle kädenpuristuksen ja olalle taputuksen asemesta lisää veroja. Vasemmiston heikon kannatuksen yksi syy on se, että suurimmalle äänestäjäryhmälle ei ole tarjolla oikein muuta kuin maksumiehen osa. Ironisesti tämän ristiriidan ovatkin tajunneet juuri ne persut, jotka syyttävät vasemmistoa siitä, että se ajaisi juurikin ihmisten pitämistä heikkoina, jotta saisivat näiltä ääniä.
Lopulta siis heikoimmassa asemassa olevankaan asemaa ei paranneta pelkästään keskittymällä näiden tiettyyn yhteen sektoriin, samalla kun muille puolueille jätetään “oikean” politiikan tekeminen – sen keskiluokan auttaminen rahallisesti tai palveluja tarjoamalla, joka toimii suurena äänestäjäkuntana.
On vaadittava järjestelmämuutosta, ja se vaatii laajaa ja hyvinvoivaa, sanalla sanoen vahvaa työväenluokkaa. Vasemmisto ei voi perustaa politiikkaansa sen varaan, että heikot voivat olla rauhassa heikkoja, vaan siihen, että heikoista tehdään vahvempia osana työväenluokan rintamaa. Heikot voivat mennä rauhassa lakkoon, eikä se kiinnosta ketään. Mutta kun laaja työväki pysähtyy, pääoma joutuu nöyrtymään.
uutiskirje 
