Kuluneella viikolla maa- ja metsätalousministeri Antti Kurvinen postasi sosiaaliseen mediaansa vierailustaan turkistuottaja Saga Fursin huutokaupassaan hehkuttaen tapahtumaa. Eläinten kärsimykseen perustuvan teollisuusalan iloinen mainostus eläinsuojelusta vastaavalta ministeriltä on jo itsessään irvokasta, mutta erityisen kyseenalaista siitä tekee se, että Kurvinen omistaa Saga Fursin osakkeita. Tämä ei kyseisessä ministeriössä ole poikkeus: Kurvisen edeltäjä Jari Leppä omisti tehotuotantotilan.
Tapaus on jälleen syystä herättänyt keskustelua siitä, onko mitenkään kestävää, että eläinten hyvinvointiin liittyvä päätöksenteko on maa- ja metsätalousministeriön alla. Kuten ministeriön nimi antaa ymmärtää, katsoo se eläimiä ainoastaan taloudellisen linssin kautta: ei elävinä ja tuntevina olentoina. Eläinoikeusperspektiivin lisäksi turkisala on ympäristölle haitallinen. Lisäksi eläintuotanto on omiaan lisäämään zoonoosin – eläimistä ihmisiin ja päinvastoin tarttuvien tartuntatautien – riskiä. Tällaisen taudin kanssa olemme painineet viimeiset pari vuotta.
Kirsikkana kakun päällä turkistarhaus ei edes ole kannattavaa, vaan alaa pidetään keinotekoisesti pystyssä valtion tuilla. Koronapandemian aikana alaa on tuettu jopa 33 miljoonan euron edestä. Osa koronatuista myönnettiin niiden käyttötarkoituksen vastaisesti yrityksille, jotka olivat tehneet negatiivista tulosta jo ennen koronaa. On taloudellisesti ja eettisesti kestämätöntä, että Suomen valtio tukee kannattamatonta ja elävien olentojen kärsimykseen perustuvaa alaa. On monia yhteiskunnallisia toimintoja, joiden ei tarvitse eikä ole syytäkään olla kannattavia, mutta turkistarhaus ei ole yksi näistä.
On taloudellisesti ja eettisesti kestämätöntä, että Suomen valtio tukee kannattamatonta ja elävien olentojen kärsimykseen perustuvaa alaa.
Toinen etenkin koronapandemian aikana silmiin pistänyt valtion tuilla tekohengitettävä kohde ovat maakuntien lentokentät. Suomi on pitkien välimatkojen maa, ja kulkuyhteydet on kyettävä takaamaan läpi maan. Se, että se tehdään tukemalla ilmastolle kaikkein haitallisinta kulkumuotoa, ei ole missään määrin kestävää. Sen sijaan, että odottelemme sähkölentokoneiden tulemista ja ylläpidämme lentokenttäinfraa, tulisi panokset laittaa ilmastoystävällisempien kulkumuotojen tukemiseen.
Keskustelussa maakuntakentistä korostetaan usein, että ennen pitkää lentojen odotetaan siirtyvän markkinaehtoisiksi ja valtion ei tarvitse olla niiden ensisijainen tukija. Tämä väite perustuu kuitenkin ajatukselle “paluusta normaaliin”. Ensin toimintaa vaikeutti koronaviruspandemia, sitten sota, sitten polttoaineiden hinnan nousu. Ei ole mitään takeita, etteikö niiden jälkeen tulisi uutta kriisiä, joka jatkaa toiminnan vaikeuttamista.
Taloudellisia ja poliittisia päätöksiä tehdessä olisi korkea aika alkaa hyväksymään se, että paluuta normaalin ei ole luvassa. Sen sijaan, että suunnitelmat pohjataan siihen, että vielä joskus koittaa kriisitön aika, ne tulisi perustaa sille, miten tuemme yhteiskunnan resilienssiä muuttuvassa ajassa. Jo itse kaipuu ”normaalin” paluuseen on ongelmallista: se normaali on saattanut meidät siihen tilanteeseen, jossa olemme.
On korkea aika alkaa tehdä päätöksiä sillä perusteella, millaista tulevaisuutta ne rakentavat, ei millaista nykyisyyttä ne ylläpitävät. Se voitaisiin aloittaa vaikka lopettamalla turkisalan tekohengitys.
uutiskirje 