En pidä mahdottomana, että kirjailija voittaa samana vuonna julkaistuilla teoksillaan sekä kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon että vuoden parhaan dekkarin Johtolanka-palkinnon. Aki Ollikaisen nimi todennäköisesti luetaan, kun Finlandia-ehdokkaat julkaistaan ensi viikolla. Hänen neljäs romaaninsa Kristuksen toinen tuleminen on ollut syksyn yksimielinen arvostelumenestys.
Aki Ollikainen on puolet trillereitä kirjoittavasta nimimerkistä A.M. Ollikainen, jonka toinen teos Kiikku ilmestyi samoihin aikoihin Kristuksen toisen tulemisen kanssa. Toinen puoli on hänen vaimonsa Milla Ollikainen, jolta ilmestyi viime vuosikymmenellä kolme pätevää pohjoiseen sijoittuvaa dekkaria, mutta sen jälkeen ei omillaan mitään.
Kiikku ei ole mitenkään ylivertainen tämän vuoden kotimaisten dekkarien joukossa, mutta kyllä se on erittäin hyvä. Sellainen, jonka palkintoraati voi nostaa ykköseksi monien muiden joukossa. Taso on Suomessa niin kova. Tapana on, että kerran palkittua ei palkita uudelleen ainakaan kovin nopeasti. Se sulkee monta kovaa konkaria pois valinnasta.
Ollikaiset eivät peitelleet vuosi sitten ilmestyneen Kontin yhteydessä antamissaan haastatteluissa sitä, että dekkarilla oli tarkoitus paikata perheen taloutta. Kriitikkojen suositukset kaunokirjallisista teoksista eivät vielä tarkoita, että niiden kirjoittamisella eläisi. Kontin käännösoikeudet myytiinkin kymmenkuntaan maahan.
Hyvin toiminut Kontti nojasi nordic noirin perinteeseen, mutta oli riittävän omaperäinen siinä missä etenkin ruotsalaiset ovat tehtailleet surutta kopioita kopioiden perään.
Kiikku toimii vielä enemmän aivan omillaan hyvänä suomalaisena rikoskirjana, jossa loppuun käytetystä nordic noirista muistuttaa vain mahdottoman hankala ja todelliselle elämälle vieras murhatapa. Tässä tapauksessa rikoskomisario Paula Pihlaja saa tutkittavakseen murhasarjan, jossa uhrit on hirtetty lasten keinulautaa hyväksi käyttäen. Uhri on pakotettu seisomaan keinun koholla olevaan päähän naru kaulassaan. Toisessa päässä on hiljalleen tyhjäksi valuva hiekkasäkki.
Ensimmäistä murhaa luullaan itsemurhaksi. Sitten oranssin nailonköyden päässä roikkumasta löytyy kuuluisa vuorikiipeilijä Otto Paljakka. Liikkeellä on sarjamurhaaja, jolle keinulaudalla on erityinen merkitys.
Kiikun kannessa luvataan ”tiukkarytmistä jännitystä nordic noirin uudelta huippunimeltä”. Onneksi näin ei ole. Varmaotteisesti kirjoitettu teos etenee rauhallisesti Paula Pihlajan henkilökuvaa syventäen, mutta antaa tilaa myös muulle tutkintaryhmälle. Ote on enemmän pohtiva kuin ”tiukkarytminen”.
Nordic noirista muistuttaa mutkikkaan murhatavan lisäksi se, että päähenkilö on nainen, jolla on salaisuus menneisyydestä. Siihen vihjattiin jo Kontin lopussa ja nyt se kerrotaan kokonaan. Teoksen viimeinen sana paljastaa, että hänellä on toinenkin salaisuus. Se asettaa kirjasarjan jatkon mielenkiintoiseen tilanteeseen. Voiko se enää edes jatkua?
Murhaepäiltyjä on vain Otto Paljakan lähipiiri. Syyllinen tulee silti yllätyksenä, mutta kuka sen teki, ei tunnu kovin tärkeältä. Kiikku on varautuneen Paula Pihlajan henkilötarina sekä tarina lasten kaltoinkohtelusta ja elämästä syyllisyyden tunteen kanssa.
Hyvää sivustatukea Paulalle antaa tässäkin dekkarissa hölösuinen Aki Renko, joka vie puheliaisuudellaan tutkintaa yllättävästi eteenpäin. Muut tutkijat Hartikainen ja Karhu jäävät sivurooleihin, mutta kummassakin on potentiaalia nousta esiin tulevissa osissa, jos niitä tulee.
Kiikussa tehdään kauheita murhia, mutta Ollikaiset eivät kuvaa tekoja eivätkä uhrien kauhua, vain lopputulosta. Sekin erottaa Kiikun lajitovereistaan, joissa ideoiden ehtyessä on alettu panostaa enemmän julmuuksilla mässäilyyn.
Ehkä koko nordic noirin voisi jo unohtaa. Se tuotti muutaman erinomaisen tv-sarjan ja kirjan, mutta on selvästi jo kadonnut muualta paitsi mainoslauseista. Niissäkin kannattaisi luottaa suomalaiseen omaperäiseen osaamiseen.
A.M. Ollikainen: Kiikku. 304 sivua, Otava.
uutiskirje 
