James Suzmanin mukaan maatalouskulttuurit ja niistä kehittyneet teolliset yhteiskunnat jäsentävät maailmaa niukkuuden kautta: tarpeita on loputtomasti, resursseja niiden tyydyttämiseen rajallisesti. Tämä epäsuhta on synnyttänyt syvälle juurtuneen mentaliteetin, jonka mukaan on purtava hammasta ja tehtävä niska limassa työtä, jotta edes osa loputtomista tarpeista voitaisiin tyydyttää.
Antropologiset tutkimukset ovat osoittaneet, että kaikki ihmisyhteisöt eivät miellä elävänsä sellaisessa niukkuuden määrittämässä maailmassa, jonka vankeja me viljelykulttuurien perilliset koemme olevamme. Itse asiassa niukkuutta korostava ajattelutapa on ilmeisesti melko uusi asia ihmislajin historiassa.
Metsästäjäkeräilijät, esimerkiksi Suzmanille tutut Botswanan seudulla elävät ju/’hoansit, ovat eläneet menestyksekkäästi kymmeniä tuhansia vuosia välittömän tuoton taloudessa, jossa niukkuuden kokemus ei määritä heidän maailmanhahmotustaan ja toimintaansa. Metsästäjäkeräilijät eivät varastoi ruokaa eivätkä he tee työtä siksi, että se tuottaisi ylijäämää joskus tulevaisuudessa. Eri metsästäjäkeräilijäheimot ovat sopeutuneet omiin ekologisiin lokeroihinsa niin täydellisesti, että he saavat niistä yleensä kaiken tarvitsemansa muutaman tunnin päivittäisellä työskentelyllä.
Metsästäjäkeräilijöiden ekosysteemien reunaehtoihin sopeutuneessa elämäntavassa nautittiin monien tutkimusten mukaan hyvin pitkään paremmasta ravinnosta ja pidemmästä eliniästä kuin vauraimmissakaan maatalousyhteiskunnissa. Vasta 1800-luvun puolivälissä teollinen vallankumous oli päässyt niin pitkälle, että keskiverto maanviljelijä tai tehdastyöläinen ylitti metsästäjäkeräilijän elintason.
Pysyvään peltoviljelyyn siirtyminen merkitsi varhaisille viljelijöille elämän muuttumista monin tavoin kovemmaksi ja riskipitoisemmaksi. Maanviljely oli keräilyyn verrattuna eräänlainen kaikki munat yhteen koriin -ratkaisu, ja jos sato meni, meni kaikki. Entropian voimia vastaan pystyi taistelemaan vain jatkuvalla raatamisella.
Ei siis ihme, että agraariin kollektiivitajuntaan pinttyi ajatus, että niukkuus on universaali tila, jonka voi voittaa vain pyhittämällä kovan työn.
Vaikka teollisen sivilisaation kyky tehdä työtä – siis kaapata energiaa ympäristöstä käyttöönsä – kasvoi teollista vallankumousta seuranneina vuosisatoina moninkertaisesti, eivät teollisen sivilisaation jäsenet ole päässeet irti tavasta hahmottaa maailmaa niukkuuden kautta. Edes me hyvin syöneet ja resursseja tuhlailevat jälkiteollisen palveluyhteiskunnan jäsenet emme ole vapautuneet käsityksestä, että niukkuus on universaali tila, johon on sopeuduttava tekemällä kovaa työtä.
Absoluuttisista
suhteellisiin tarpeisiin
Taloustieteilijä John Maynard Keynes uskoi 1930-luvulla, että automaatio ratkaisisi 2000-luvun alkuun mennessä niukkuusongelman. Hän tarkoitti sitä, että teknologian ja tuotannon kehitys pystyisi rationaalisesti johdetussa yhteiskunnassa tyydyttämään kaikkien ihmisten perustarpeet.
Jos katsomme rikkaimpien nyky-yhteiskuntien elintasoa, huomaamme Keynesin olleen oikeassa: rikkaimmissa maissa olisi resurssit kaikkien yhteiskunnan jäsenten perustarpeiden tyydyttämiseksi. Puutetta ei ole resursseista – niitä tuhlataan surutta – vaan poliittisesta tahdosta jakaa niitä tasaisemmin.
Keynes tiedosti, että ihmisillä on perustarpeiden lisäksi myös toisenlaisia, suhteellisia tarpeita. Nämä tarpeet hän katsoi loputtomiksi, sillä heti kun saamme jonkin niistä tyydytetyksi, tilalle tulee nopeasti jokin toinen, aivan yhtä mielivaltainen mutta ehkä vielä edellistäkin vahvempi tarve.
Keynes näki suhteellisten tarpeiden syntyvän elintaso- ja statuskilpailusta. Kun perustarpeet on tyydytetty, ihmiset alkavat kokea uudenlaista niukkuutta: moni tavoittelee isompaa taloa, tehokkaampaa autoa, uudempaa selfie-tikkua ja enemmän some-seuraajia.
Myös toinen 1900-luvun taloustieteen jättiläinen, J. K. Galbraith uskoi, että 1950-luvulla Yhdysvalloissa aito niukkuus Keynesin tarkoittamana oli jo mennyttä, mutta talouselämä oli muuttunut keinotekoisten tarpeiden luomiseksi. Hän kritisoi teollista kulutusyhteiskuntaa myös siitä, että kun se saa ihmiset mieltämään itsensä keskenään kilpaileviksi yksilöiksi, he eivät näe yhteisiä intressejään. Sen takia tulonjaon uudistamisen ja tasa-arvoon pyrkimisen tapaiset politiikan rakenteelliset kysymykset jäävät käsittelemättä.
Jo 1900-luvulla oli olemassa teknologiset mahdollisuudet niukkuusongelman ratkaisemiseksi. Vauraassa lännessä olisi voitu lyhentää työpäivää ja panostaa elämänlaatuun elintason kustannuksella. Kun absoluuttinen niukkuus oli kukistettu, markkinavoimat onnistuivat kuitenkin luomaan äärettömän määrän uusia keinotekoisia tarpeita, joita tyydyttääkseen suuri osa ihmisistä oli valmis raatamaan niska limassa.
Kuka korjaa automaation ja
tekoälyn hedelmät?
Agraarista kulttuuriperinnöstämme kumpuaa ajatus, että palkkio vastaa aina kutakuinkin työpanosta. Ajatus on maanviljelijälle intuitiivinen: mitä tehokkaammin pellolla työskentelee, sitä suurempaa tuottoa saattaa odottaa. Työn tuottavuuden ja siitä saatavien palkkioiden välinen suhde oli myös teollisen yhteiskunnan aikakaudella pitkän aikaa melko vakaa. Kun talous kasvoi ja työn tuottavuus parani, myös palkat nousivat suunnilleen samassa suhteessa.
Suzmanin mukaan tuo suhde katkesi vuonna 1980. Irtikytkennän seurauksena tuottavuus, tuotanto ja bruttokansantuote jatkoivat kasvuaan, mutta kaikkien paitsi suurituloisimpien palkat jämähtivät paikoilleen. Vuoden 1980 jälkeen keskivertopalkkatyöläinen on siis jäänyt osattomaksi kohonneesta työn tuottavuudesta.
Yhdysvalloissa oli ollut onnistuneita 30 tunnin työviikon kokeiluja jo 1930-luvulla, mutta irtikytkentä teki lopun viimeisistäkin työajan lyhentämispaineista. Irtikytkentä on tehnyt työväestä nöyrää, sillä pienevät reaalipalkat tarkoittavat, että oravanpyörässä on juostava aiempaa kovempaa, jos haluaa pitää kiinni elintasostaan.
Me pyhitämme yhäkin työn ja uskottelemme, että kovasti ponnistelemalla voi rikastua, vaikka irtikytkennän jälkeen varainhoito on osoittautunut paljon ahkeraa työntekoa kannattavammaksi keinoksi kasvattaa varallisuutta.
On ongelmallista palvoa työtä pyhänä arvona, koska se ei enää palkitse kuten ennen, ja horisontissa siintää jo maailma, jossa työtä on tarjolla paljon nykyistä vähemmän. Palkkatyöinstituutio on uhattuna, kun tekoäly ja automaatio ovat monien tutkimusten mukaan pian korvaamassa ihmistyön lukuisissa työtehtävissä.
Edes korkeakoulutusta ja asiantuntemusta vaativat työt eivät ole immuuneja tekoälyn kehitykselle. Vuonna 2017 pekingiläisen yliopiston ja kiinalaisen valtionyhtiön kehittämä Xiaoyi-robotti pääsi kirkkaasti läpi Kiinan valtakunnallisesta lääkärien toimilupakokeesta. Suuryhtiö Unilever ilmoitti vuonna 2018 siirtävänsä rekrytointitoimintansa automatisoidulle tekoälyjärjestelmälle, joka vähentää yhtiöltä arviolta 70 000 henkilötyötuntia vuodessa.
2020-luvulla ei ole enää mielekästä pohtia, miten kaikille saataisiin mahdollisimman paljon työtä.
Suzman kehottaa meitä kysymään, kuka hyötyy automaatiosta ja miten. Saataisiinko automaation hyödyt paremmin koko yhteiskunnan ja jopa ihmiskunnan käyttöön erilaisessa talousmallissa kuin nykyisessä, jossa huikein harppauksin kehittyvät tuotantovoimat on valjastettu pääoman itseisarvoisen kasautumisen palvelemiseen?
2020-luvulla ei ole enää mielekästä pohtia, miten kaikille saataisiin mahdollisimman paljon työtä, vaan meidän tulisi keskustella siitä, miten automaation ja tekoälyn tuottama vauraus jaetaan mahdollisimman oikeudenmukaisesti ja miten sopeutamme talouselämämme ekologian sanelemien reunaehtojen sisään.
James Suzman: Työn historia: mihin käytämme aikamme. Suomennos Ilkka Rekiaro. SKS Kirjat 2022.
uutiskirje 