Venäjä aloitti toisen Tšetšenian sodan syyskuussa vuonna 1999. Sodalla presidentiksi nostettu Vladimir Putin sai Yhdysvaltain syyskuun 11. päivän terrori-iskusta tekosyyn kutsua konfliktia osaksi maailmanlaajuista terrorismin vastaista taistelua.
Ihmisoikeusjärjestö Amnesty International julkaisi lokakuussa 2002 Venäjä-raportin, jonka mukaan kuka tahansa tšetšeeni voi joutua väkivallan kohteeksi. Venäjä kävi tšetšeenejä vastaan likaista sotaa, jossa aseina olivat mielivaltaiset pidätykset, tappaminen, kidutus, raiskaus, pahoinpitelyt ja “katoamiset.”
Venäjä oli myös perustanut alueelle suodatusleirejä eli käytännössä keskitysleirejä, joissa harjoitettiin systemaattista väkivaltaa siviilejä kohtaan.
Raportissa kerrottiin esimerkiksi groznylaisesta opettaja Alaudin Sadykovista, joutui kidutuksen uhriksi keväällä 2000. Venäjän OMON-erikoisjoukot veivät hänet kotoaan poliisiasemalle 5. maaliskuuta. Sadykovin väitettiin piilotelleen räjähdysaineita kotonaan, mutta mitään näyttöä tästä ei ollut.
Amnestyn raportissa Alaudin Sadykov kertoi, että poliisiasemalla hänet hakattiin, pakotettiin syömään omia hiuksiaan ja poltettiin kuumalla raudalla. Kidutus jatkui poliisiaseman kellarissa, missä kuusi poliisia käytti Sadykovia “elävänä jalkapallona.”
Neljän päivän hakkaamisen jälkeen miehet leikkasivat teurastajan veitsellä Alaudin Sadykovin korvan irti. “Leikkaamme pääsi myöhemmin”, hänelle sanottiin.
Sadykov vapautettiin ja tutkimukset kidutuksesta käynnistettiin, mutta ne keskeytettiin pian, koska väitettyyn kidutukseen syyllistyneitä ei voitu tunnistaa. Muuta tutkimusta asiasta ei tehty.
Sensuuri palasi Venäjälle
Tšetšeeniterroristit järjestivät lokakuussa 2002 panttivankikaappauksen moskovalaisessa Nord-Ost -teatterissa. Sen jälkeen Venäjä kiihdytti väkivaltaa.
Tietojen saamista vaikeutti Venäjällä hyväksytty uusi laki, joka rajoitti tiedotusvälineiden raportointia ns. anti-terroristisista operaatioista. Venäläisten ihmisoikeusjärjestöjen tulkinnan mukaan kaikki uutisointi Tšetšenian tilanteesta voitiin tulkita lain rikkomiseksi. Sallittua oli vain viranomaisten virallisten lausuntojen julkaiseminen.
Toisen Venäjällä marraskuussa 2002 hyväksytyn lain mukaan taistelussa kuolleet ns. terroristit voitiin haudata ilman, että heidät tunnistetaan ja selvitetään, missä olosuhteissa kuolema on tapahtunut.
“EU:n kanta pettymys”
Amnesty kysyi marraskuussa 2002 EU:n ulkoasiainkomissaari Chris Pattenilta, ulkopoliittiselta edustajalta Javier Solanalta ja puheenjohtajamaa Tanskalta, mitä unioni aikoo konkreettisesti tehdä, koska Venäjän ja EU:n huippukokouksen päätöslausumissa ei viitattu mitenkään Tšetšeniaan. Lausumassa puhuttiin kyllä terrorismin vastaisen taistelun toimenpiteistä, mutta Amnestyä huolestutti erityisesti se, ettei siinä mitenkään viitattukansainvälisten ihmisoikeussopimusten kunnioittamiseen.
Amnestyn mukaan sekä Yhdysvallat että Venäjä rikkoivat koko ajan itse hyväksymiään kansainvälisiä sopimuksia. EU oli maailmanpolitiikan mahtitekijöistä ainoa, joka puhui myös ihmisoikeuksien kieltä, mutta nämä viittaukset puuttuivat EU:n ja Venäjän yhteisestä julkilausumasta.
– EU:n ei tule vain puhua kauniisti, vaan nämä asiat on saatava konkreettisesti asialistalle käsittelyyn Venäjän kanssa. Tässä asiassa EU ei ole saanut hirveän paljon aikaiseksi, Amnestyn Suomen osaston toiminnanjohtaja Frank Johansson sanoi.