Perussuomalaisten kannatus romahti alle kymmeneen prosenttiin puolueen hajottua kesällä 2017. Sen nopea nousu piirua vaille suurimmaksi puolueeksi vuoden 2019 eduskuntavaaleissa alkoi joulukuussa 2018 ja kiihtyi koko alkuvuoden 2019. Mielipidemittauksissa vasemmistoliiton kokoluokassa käynyt puolue sai vaaleissa noin yhdeksän prosenttiyksikköä sitä suuremman kannatuksen.
Mitä tapahtui vuodenvaihteessa 2018–2019?
Oulussa paljastui maahanmuuttajamiesten tekemiä seksuaalirikoksia, joissa uhreina olivat nuoret tytöt. Rikoksista epäillyistä 30 miehestä 21 oli ulkomaalaistaustaisia.
Tapaus sai julkisuudessa valtavat mittasuhteet aivan kuin groomingiksi kutsuttu lasten houkuttelu seksuaalisiin tarkoituksiin olisi ollut uusi maahanmuuttoon liittyvä ilmiö. Pelastakaa Lasten kyselyt kertoivat alle 16-vuotiaiden olleen kuitenkin seksuaalisen häirinnän kohteita laajasti jo paljon ennen kuin turvapaikanhakijoita tuli suurempi joukko Suomeen vuonna 2015. Ilmiöllä ei lisäksi ollut mitään tekemistä maahanmuuton kanssa.
Viestinnän tutkija Elina Tolonen Tampereen yliopistosta kertoo lukeneensa menneenä kesänä paikallislehdestä seksuaalirikosvyyhdistä, jossa yhtä paikkakuntalaista miestä epäiltiin yli 200:sta lapseen ja nuoreen kohdistuneesta seksuaalirikoksesta. Rikosnimikkeinä ovat muun muassa raiskaus, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, seksuaalipalvelujen ostaminen, pakottaminen seksuaaliseen tekoon ja kiristäminen. Asianomistajia rikoskokonaisuudessa on 128.
Harva on tästä kuullutkaan, mutta Oulun tapahtumia ei voinut välttää kukaan ulkona liikkunut tammikuussa 2019. Vaikkei lukenut asiasta yhtään juttua, iltapäivälehtien lööpit toivat asian kaikkien silmille.
Miksi samanlaisista iljettävistä rikoksista mittakaavaltaan paljon pienempi suorastaan räjähti julkisuuteen? Se selviää Elina Tolosen perusteellisesta analyysistä Pahan ja pelon näyttämöllä – Oulun seksuaalirikokset hybridinä mediatapahtumana, joka ilmestyi syyskuussa.
Yleensä seksuaalirikos ei ole uutinen
Oulussa tapahtuneet rikokset ehti tuoda julkisuuteen maahanmuuttovastainen aktivisti ja silloinen kunnallispoliitikko Junes Lokka vähän ennen kuin ne olisivat tulleet julki muutenkin. Hän hengenheimolaisineen loi tulevalle keskustelulle kehyksen, jonka mukaan tietyt etniset ryhmät, maahanmuutto ja harjoitettu turvapaikkapolitiikka tuottaisivat automaattisesti seksuaalirikollisuuden kaltaisia ongelmia.
Oulun poliisi tiedotti tapahtumista epätavallisen paljon ja ne hallitsivat mediakeskustelua viikkojen ajan toisin kuin seksuaalirikokset yleensä.
Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2019 Suomessa tehtiin 1 056 raiskausrikosta ja lapsiin kohdistuvia seksuaalirikoksia tilastoitiin 1 138 kappaletta. Etniseltä taustaltaan suomalaisten tekemien seksuaalirikosten uutisarvo on vähäinen, mistä kertoo alussa mainittu poikkeuksellisen törkeä tapauskin. Oulun tapauksesta taas tehtiin jopa lehtien erikoisnumeroita.
Etniseltä taustaltaan suomalaisten tekemien seksuaalirikosten uutisarvo on vähäinen. Oulun tapauksesta taas tehtiin jopa lehtien erikoisnumeroita.
Oulun tapahtumat politisoimalla perussuomalaiset saivat polttoainetta omalle kannatukselleen.
– He onnistuivat taitavasti käyttämään tilannetta meemien kautta. Provokatiivinen ironinen tyyli on hyvin tehokas verkkoympäristössä, Tolonen kertoo KU:lle.
Marin-kohukin oli hybridi mediatapahtuma
Tolonen nostaa tutkimuksessaan esiin joukon kiinnostavia ja jännittäviä termejä, jotka kertovat uudesta mediaympäristöstä.
Ennen uutinen oli sitä, että jotain tapahtui ja sitten toimittajat kertoivat siitä. Oulussakin kiistatta tapahtui, mutta sen, miten siitä kerrottiin, määritteli hybridi mediatapahtuma.
– Sillä tarkoitetaan hyvin laajaa mediahuomiota saanutta tapahtumaa, joka kestää useamman viikonkin, Tolonen kertoo.
Kyse on kohusta, joka syntyy sosiaalisen median ja journalismin yhteisponnistuksen tuotoksena.
– Kohisevaa julkisuutta ja sisältöjä tuotetaan sosiaalisessa mediassa ja journalismissa, ja ne ruokkivat toinen toisiaan jatkuvalla luupilla. Sosiaalinen media antaa virikkeitä journalismiin ja päinvastoin. Viitataan siihen, että sosiaalisessa mediassa käydään kansalaiskeskustelua, mutta ei eritellä, onko sosiaalisen median keskustelu strategisesti synnytettyä, jolla on poliittisia tavoitteita vai onko se aitoa kansalaiskeskustelua.
– Aika pientenkin aktivistijoukkojen näkemyksille voi tulla suhteettoman isoja painoarvoja. Netissä pystytään synnyttämään digitaalisia spektaakkeleita.
Aika pientenkin aktivistijoukkojen näkemyksille voi tulla suhteettoman isoja painoarvoja. Netissä pystytään synnyttämään digitaalisia spektaakkeleita.
Tuorein esimerkki hybridistä mediatapahtumasta on pääministeri Sanna Marinin juhlimiskohu elokuussa, johon koko perinteinen media osallistui. Siihen liittynyt jauhojengi-termi masinoitiin keskustelualusta Ylilaudalla. Jauhojengistä puhuminen vei mielikuvat huumeisiin ja Marin kävikin huumetestissä kohun seurauksena.
Tunteet ohjaavat keskustelua
Skandaaleista on Tolosen mukaan tullut journalismin uusi normaali, mutta verkossa siihen voi lisäksi osallistua kuka tahansa. Omien näkemysten mukaan tuomisen lisäksi verkossa käydään jatkuvaa huomiokilpailua siitä, kenen tulkinnalla tapahtuman saamaa huomiota ohjataan haluttuun suuntaan.
– Tunteethan ovat tässä tosi keskeisellä sijalla. Monet mediatapahtumiksi kasvavat ilmiöt herättävät tosi voimakkaita tunteita. Ne toimivat keskeisenä keskustelua ohjaavana moottorina ja myös lukitsevat julkista keskustelua tiettyihin raameihin. Sen jälkeen siihen keskusteluun on hyvin vaikea tuoda mitään muuta.
Tämä näkyy Tolosen tekemissä poliitikkohaastatteluissa Oulun tapauksesta. Kun tunteet vellovat, on hyvin vaikea osallistua keskusteluun faktoilla. Poliitikkojen voimakkaita kannanottoja Tolonen kutsuu järkytyksen performanssiksi. On poliittinen riski, jos poliitikko yrittää osallistua tunteen ohjaamaan keskusteluun pelkästään faktoilla. Sen sijaan poliitikon pitää luoda tunneyhteyttä äänestäjiin.
”Mun maailmankuvassa tämä oli yksittäistapaus. Eihän tästä nyt pitäisi megalomaanisia viivoja vetää, eikä saisi mennä överiksi. [– –] Mutta tiedän, että jos en olisi suostunut sanomaan muuta kuin – – tyynnyttelemään ja vähättelemään, mittasuhteiden ja faktojen kautta tätä asiaa, niin kyllä se olisi johtanut selkeään kritiikkiin. Paitsi perussuomalaisia lähellä olevilta tahoilta, myös valtamedian pääkirjoitusten taholta, – – että me ollaan toimettomia ja annettaan lieveilmiöiden levitä, Tolosen tutkimuksessa haastateltu poliitikko kertoo.
Ovatko poliitikot siis kyynisiä, kun toimivat julkisuuden pelisääntöjen puitteissa ja suuntaavat sinne kannattavaa tunnepuhetta tietäen liioittelevansa? Elina Tolonen puhuu mieluummin ammattitaidosta. Tunteiden esittämisestä on tullut verkkoaikakaudella poliittista valuuttaa.
Toisenlaisiakin poliitikkoja on. Faktoissa pitäytymisestä ja asioiden laittamisesta oikeaan mittakaavaan seuraa heille paskamyrskyjä ja häirintää.
Journalismi vääristää kuvaa
Tolosen mukaan Oulu on hyvä esimerkki siitä, miten hybridi mediatapahtuma synnytetään tietoisesti maahanmuuttovastaisen aktivismin parissa.
– Siellä oli ihan tietoinen pyrkimys tuoda julkisuuteen nimenomaan nämä rikokset ja myllyttää niitä tietyn agendan mukaisesti.
Hybridi mediatapahtuma voi syntyä myös niin, että sosiaalisen median kohun oman logiikan mukaan ihmiset närkästyvät jostain asiasta voimakkaasti ja jossain vaiheessa journalismi tarttuu asiaan.
Journalismin kannalta ongelmallista Tolosen mielestä oli, että uutisointi ei ollut oikeasuhtaista. Seksuaalirikollisuudessa esiin nostetaan erikoisempia ja poikkeuksellisia tapauksia, jotka kohahduttavat. Valtavirtaa olevat tavalliset seksuaalirikokset taas eivät pääse esille.
– Se vääristää kuvaa, mitä me ylipäänsä tiedämme seksuaalirikollisuudesta. Sitten on koko problematiikka, että rikosuhritutkimusten mukaan noin 90 prosenttia niistä ei koskaan päädy mihinkään tilastoihin. Hyvin suuresta osasta emme tiedä, mitä se rikollisuus on ja kuka sen on tehnyt.
– Tällä en halua sanoa, etteikö ulkomaalaistaustaisten tekemistä rikoksista voisi tai pitäisi keskustella. Tai vaikkapa siitä, että tutkimusten mukaan maahanmuuttajataustaisilla naisilla on kaksinkertainen riski joutua seksuaalirikoksen uhriksi. Totta kai näistä on voitava puhua avoimessa yhteiskunnassa, mutta keskustelun pitää olla oikeasuhtaista, että meille syntyy kokonaiskuva ilmiöstä, jolloin sitä voidaan myös torjua paremmin.
Maltillinenkin puheenvuoro provosoi
Tolonen naurahtaa, että perinteinen media lankeaa aina sille viritettyyn ansaan. Osaltaan se johtuu journalistisesta ajattelusta siitä, mikä on uutinen. Että se on jotain yllättävää, negatiivista, poikkeuksellista ja hätkähdyttävää. Lisäksi huomiokilpailussa mukana oleva journalismi noudattaa sosiaalisen median kohisevaa logiikkaa.
Hän kehottaa journalismia kriittiseen itsetarkasteluun siitä, mikä sen tehtävä on, mistä tehdään uutisia ja millaisia keskusteluja se synnyttää.
– Kohiseva julkisuus blokkaa järkevän ja harkitsevan keskustelun mahdollisuudet osin siksi, että tunteet ovat siellä niin vahvasti pinnalla. Tutkimusten mukaan ihmisten on miltei mahdoton ottaa vastaan minkäänlaista harkitsevaa ja analyyttistä pohdintaa vastaan silloin, kun he ovat tunnekuohun vallassa.
– Itse asiassa kaikenlainen osallistuminen on tällaisessa polarisoituneessa keskustelussa hyödytöntä ja jopa vahingollista. Vaikka ajattelisi, että tuotan maltillisen puheenvuoron, niin sekin provosoi ihmisiä. Ainoa mitä siinä tilanteessa on järkevää tehdä, on vetäytyä. Ei ole oikein mitään hyvää ja turvallista tapaa osallistua keskusteluun sen jälkeen, kun iso rulla lähtee pyörimään.
– Tässä on aika isoja mediaympäristön dynamiikkaan liittyviä ongelmia, jos ajattelee poliittista keskustelua vaikeista asioista.
Tuoreemmassa Sanna Marin -kohussa pääministerissä henkilöityvät vielä tasa-arvon ja sukupuolen kysymykset, joka on samanlainen repivä teema, Tolonen huomauttaa.
Toimituksissa tiedostettiin ongelmat
Journalismin lisäksi repivä keskustelukulttuuri on demokratian ongelma. On ongelma, jos julkiseen keskusteluun ei mahdu kuin jonkin tunteen ohjaama kapea näkökulma.
Silti on kysyttävä, alkaisiko nopeudella ja klikkien määrällä kilpaileva journalismi oikeasti muuttaa tapojaan ja ottaa pari taka-askelta harkitsevampaan suuntaan.
Tolonen uskoo, että tämä on mahdollisia. Hänestä hyvä esimerkki on järjestö Sovittelujournalistit.
”Toimitustyössä sovittelujournalismi tarkoittaa muun muassa itsekriittisyyttä journalismin omia vastakkainasetteluja tuottavia käytäntöjä ja rakenteita kohtaan, moniäänisyyteen pyrkimistä sekä vuorovaikutukseen panostamista yleisön kanssa”, järjestön verkkosivuilla kuvataan sovittelujournalismia.
Elina Tolonen kävi tutkimuksessaan läpi oululaisen Kalevan sekä Helsingin Sanomien ja Iltalehden Oulu-kirjoittelun. Hänen mukaansa niissä tuotiin toistuvasti esille, ettei seksuaalirikollisuus ole maahanmuuttoon pelkistyvä ongelma ja että suurin osa seksuaalirikoksista on etniseltä taustaltaan suomalaisten tekemiä.
– Toimituksissa oltiin selkeästi tietoisia, minkälaisia vinouman ongelmia tapaus sisältää, hän kiittää.
Perusongelma on, että yksittäisten huomioiden ja kriittisten puheenvuorojen teho jää aika marginaaliseksi ison massan ja tunteiden alla.
Jotain jäi silti kertomatta tai liian vähälle huomiolle.
– Perusongelma on, että yksittäisten huomioiden ja kriittisten puheenvuorojen teho jää aika marginaaliseksi ison massan ja tunteiden alla. Pelkkä volyymi riittää tuomaan yhden näkökulman niin vahvasti esille ja jättää kollektiivisia muistikuvia ihmisille, että monipuolinen teksti peittyy sen alle. Ja kun vielä lätkäistään otsikkoon, että irakilaiset raiskaavat eniten, niin se on sitten siinä. Volyymi ja kärjistykset ohjaavat luentaa massiivisesti tiettyyn suuntaan.
Huomiohakkeroinnilla ohjaillaan tulkintaa
Tolosen tutkimuksessa esiintyy termi huomiohakkerointi. Se ei tarkoita tietomurtoa, vaan digitaalista toimintaa, jolla kasvatetaan oman viestin näkyvyyttä.
”Huomiohakkerit voivat esimerkiksi perustaa anonyymejä trollitilejä, joiden avulla he voivat nostaa käyttämänsä aihetunnisteet suosituimpien keskustelunaiheiden listalle ja näin antaa vaikutelman tietyn aiheen suosiosta”, hän kirjoittaa tutkimuksessaan.
Journalismille kiusallista on, jos huomiohakkeroinnilla pystytään ohjaamaan sen toimintaa.
– Kyllä, sekä journalistit että muut toimijat voivat mennä huomiohakkeroinnin vipuun, Tolonen kertoo.
Kyse on hyvin taitavasta digitaalisen mediaympäristön tuntemisesta, mikä mahdollistaa halutun tiedon levittämisen juuri asian kannalta oikeassa valossa ja palvelussa. Niitä jotka tietävät ja osaavat, kutsutaan mikrojulkkisaktivisteiksi, joista alussa mainittu Junes Lokka on hyvä esimerkki.
”Hybridin mediaympäristön mahdollistamissa aktivistiverkostoissa joistakin henkilöistä tulee keskustelun solmukohtia ja viiteryhmänsä tuntemia julkimoita, joihin keskustelua seuraavat kansalaiset ja kanssa-aktivistit ottavat yhteyttä saattaakseen kokemansa asiat laajemman huomion kohteeksi”, Elina Tolonen kirjoittaa.
Hän uskoo journalismin olevan vähän hukassa tämän uuden ilmiön edessä. Vallan vahtikoira -ajattelussa katse kohdistuu ylöspäin poliittisiin päättäjiin, ja poliittisen keskustelun agenda on perinteisesti syntynyt poliitikkojen ja journalismin välisessä suhteessa.
Nyt katse pitäisi pystyä kääntämään digitaaliseen maailmaan, mutta Tolonen pohtii, onko siihen työvälineitä ja osataanko uudenlaista valtaa käyttäviä verkostoja hahmottaa.
uutiskirje 
