Ei tässä enää pysy laskuissa mukana, kuinka mones keskustan masinoima hallituskriisi nyt on käynnissä. Ensimmäinen alkoi melko tarkkaan kolme vuotta sitten puheenjohtaja Katri Kulmunin johdolla. Hallitus oli silloin alle puolivuotias.
Hallitusyhteistyö on ollut keskustalle yhtä tuskaa koko ajan, mutta nyt syksyllä käynnissä on ollut yhtämittainen kiirastuli. Se alkoi lokakuun gallupeista, joiden jälkeen puolue on nostanut profiiliaan riitelemällä joka asiasta, myös sellaisista, joista se on itse ollut sopimassa.
Niihin kuuluu myös hallituksen tiistaina kriisiyttänyt luonnonsuojelulaki, joka sopi keskustan ministereille, mutta ei yllättäen enää eduskuntaryhmälle.
Tai yllättäen ja yllättäen.
Keskustan kannatusluvut ovat nyt sellaiset, että suurta osaa puolueen kansanedustajista odottaa putoaminen eduskunnasta neljän kuukauden kuluttua pidettävissä vaaleissa. Vaalipaniikki ja perussuomalaisista tuleva ankara paine panee profiloitumaan känkkäränkkänä erityisesti vihreille tärkeissä asioissa.
On oikeutettua todeta Jussi Saramon tavoin, että ”keskustaa ei johda kukaan eikä sen kanssa voi siksi sopia mitään”.
Mutta entä jos johtaakin? Entä jos uusin operaatio ja kaikki muu kränä on puolueen johdon suunnittelema juttu? Tässähän myös puheenjohtaja Annika Saarikko taistelee poliittisesta tulevaisuudestaan. Ruma tappio vaaleissa ja Saarikko poistuu ensi kesänä puheenjohtajan paikalta samanlaiseksi poliittiseksi seinäruusuksi kuin edeltäjänsä Kulmuni.
Tyylipisteistä viis, kun puolue ja puheenjohtaja yrittävät pelastautua.
Vetikö siis eduskuntaryhmä maton puoluejohdon jalkojen alta vai puoluejohto tietoisesti maton hallituksen alta? Se selviää joskus. Varmaa on se, että joskus kliseiseltä tuntunut sanonta ”Kepu pettää aina” tuli taas todistetuksi harvinaisen osuvaksi. Harva poliittinen totuus pätee vuosikymmenestä toiseen niin kuin se.
uutiskirje 