Maailmalla viime vuosina lisääntynyt autoritäärisyys ja viimeisimpänä käänteenä Ukrainan sota ovat muuttaneet sävyn, jolla demokratiasta keskustellaan. Demokratiasta on yhtäkkiä tullut monissa puheissa geopoliittisen kamppailun osapuoli, suorastaan sivilisaatioiden törmäyksen polttoaine. Tämä merkitsee paluuta 1980-luvun rautaesiripun henkiseen maisemaan.
Kylmän sodan päättymisen jälkeen demokratiaa ehdittiin pitää voittaneena yhteiskunnallisena mallina. 1990-luvun ajan henkeä edusti erityisesti politiikan tutkija Francis Fukuyaman teos Historian loppu, jonka mukaan demokraattinen järjestelmä oli osoittautunut ylivertaiseksi 1900-lukua leimanneessa ideologioiden mittelössä.
Tuolloisen ajattelun mukaan demokratian voitto ei sujuisi taistelutta, eikä maailma ollut valmis, mutta demokratialla olisi puolellaan yhteiskunnallisista voimista suurin, historian vääjäämätön kulku.
Demokratian eteneminen oli toki ollutkin vakuuttavaa: Välimeren Eurooppa, Etelä-Amerikka ja Itä-Eurooppa kääntyivät kukin vuorollaan. Lisäksi reaalisosialistisen suunnitelmatalouden konkurssi synnytti käsityksen siitä, että demokratia, kapitalismi ja vauraus kulkevat yhdessä paketissa.
Kun demokratiaa ajatellaan geopoliittisen konfliktin tai blokkien välisen jännitteen kautta, kyse ei ole vain järjestelmien vaan myös maiden yhteentörmäyksestä. Demokratia ei tällöin viittaa niinkään ideoihin ja instituutioihin vaan pikemminkin napit vastakkain oleviin sotilasliittoumiin entistä jännitteisemmässä maailmassa.
Viime aikoina on ollut vaikea välttyä kuulemasta vaikutusvaltaisia puheenvuoroja siitä, miten demokratiaa on välttämätöntä puolustaa asein. Ukrainan sodan alkamisen jälkeen ajatuksen ovat esittäneet lukemattomat poliitikot ja kommentaattorit lukuisilla eri areenoilla. Sanamuodoissa toistuvat silmien avautuminen, (itse)syytökset naiiviudesta ja demokratiaa kohdannut eksistentiaalinen uhka.
Ajatusta demokratiasta aseellisen konfliktin osapuolena ajatellaan kuitenkin harvoin loppuun asti.
Yksi selväsanaisimmista ilmaisuista tuli Kanadan valtionvarainministeri Chrystia Freelandilta, jonka mukaan käynnissä on globaali konflikti avoimien pluralististen demokratioiden ja autoritääristen valtioiden välillä. Myös EU:n sisällä tällainen puhetapa on entistä yleisempi.
Ajatusta demokratiasta aseellisen konfliktin osapuolena ajatellaan kuitenkin harvoin loppuun asti. Mitä tarkoittaa demokratian puolustaminen aseellisesti?
Demokratia ei ole joukko muodollisia prosesseja vaan moniulotteinen kulttuurinen ja institutionaalinen järjestys, jossa korostuvat tasa-arvo, monimuotoisuus, osallisuus ja avoimen yhteiskunnan ihanteet. Demokratia näkyy esimerkiksi julkisen keskustelun muodossa, ihmisten käsityksessä roolistaan kansalaisina ja yleisessä hallinnon avoimuudessa.
Käsitys käynnissä olevasta globaalista konfliktista ja omasta roolista konfliktin osapuolena ei voi olla vaikuttamatta tällaisiin kulttuureihin. Syynä on ennen kaikkea se, että turvallisuuden puute ei ole koskaan pelkkä asiaintila vaan aina myös näkökulma yhteiskuntaan. Kun näkökulman painoarvo kasvaa, entistä useammat asiat myös tulkitaan turvallisuusongelmiksi.
Turvallisuuden puute on potentiaalista, ei-konkreettista ja uhkakuviin perustuvaa. Turvallisuuskoneisto ei ainoastaan reagoi tapahtumiin vaan toimii ennakoivasti, riskien perusteella ja varmuuden varalta. Asioiden katsominen turvallisuuden näkökulmasta syrjäyttää aina muita, usein nimenomaan demokratialle tärkeitä näkökulmia.
Turvallisuusajattelun ja -koneiston roolin rajoittaminen on itse asiassa demokratian kovaa perustaa. Vaikkapa poliisi kyllä tuottaisi enemmän turvallisuutta monenlaisten erityisvaltuuksien avulla, mutta valtuudet halutaan erittäin hyvästä syystä pitää rajallisina.
Myöskään ulkoinen turvallisuus ei toimi niin, että jännitteisen ja vahvasti aseistetun rajan sisäpuolella operoidaan demokraattisesti samanlaisessa yhteiskunnassa kuin leppoisampienkin ulkosuhteiden vallitessa. Turvallisuus näkökulmana vahvistuu aina myös sisäisesti.
Demokraattinen pluralismi, avoimen yhteiskunnan sallivuus ja moniäänisyys alkavat herkästi näyttää haavoittuvaisuudelta. Monenlaisia sinänsä rasittavia mutta avoimen yhteiskunnan arkeen kuuluvia mielipiteitä ryhdytään näkemään mahdollisena informaatiosodankäyntinä.
Niin arkista paikkaa ei olekaan, ettei siellä voisi sopivasti katsoen nähdä katalaa hybridioperaatiota ja mahdollista viidennen kolonnan hanketta. Pahimmillaan demokratian vihollisia aletaan tunnistaa kansalaisuuden perusteella. Samalla turvallisuuskoneiston villeimmätkin toiveet alkavat näyttää yhteiskunnan jäsenten silmissä asiallisilta.
Pahimmillaan demokratian vihollisia aletaan tunnistaa kansalaisuuden perusteella.
Demokratian aseellisen puolustamisen suurin riski onkin siinä, että sen ensimmäinen uhri on demokratia itse. Kun demokratia keskittyy valvomaan ulkorajojaan, se on huono huomaamaan, mitä sille itselleen samalla tapahtuu. Vaikka turvallisuudessa olisi puutteita ja autoritääristen valtioiden interventioiden torjumiseen aito tarve, demokratian aseellinen puolustaminen ei pääse sisäänrakennettua ristiriitaa pakoon.
Kollektiivinen länsi oppi 2000-luvulla, että demokratian vieminen asein on tuomittu epäonnistumaan. Nyt sen täytyy ilmeisesti oppia, miten vaikea laji demokratian puolustaminen asein on.
1990-lukulaisessa tarinassa demokratian voitosta on tietysti omat ongelmansa. Kylmän sodan loppu varmasti laiskistutti ajattelemaan, ettei demokratian puolesta tarvitse enää tehdä mitään ja että demokratia on nykymuodossaan ”valmis”.
Tarinalla demokratiasta geopoliittisen konfliktin osapuolena ja tarinalla demokratiasta voittaneena järjestelmänä onkin se yhteinen piirre, että molemmissa tarinoissa demokratia näyttää olemukselliselta. Kumpaankaan tarinaan ei kuulu ajatusta siitä, että demokratia voisi kaventua pikku hiljaa ja sisältäpäin, muodollisesti demokraattisista järjestelyistä huolimatta.
Demokraattinen kulttuuri voi heikentyä hiljalleen, ja niin myös tapahtuu. Esimerkiksi globaalin kansalaisyhteiskunnan kattojärjestö CIVICUS raportoi jo ennen uusimpia geopoliittisia käänteitä, että kansalaisyhteiskunnan osallistumisen vapaudet ovat heikentyneet ympäri maailman niin diktatuureissa kuin demokratioissa. Toisinajattelua siedetään entistä huonommin riippumatta vallan oikeutuksesta. Raportin julkaisun jälkeen alkanut (toki sinänsä välttämätön) pandemiapolitiikka ei ole taatusti helpottanut asiaa.
Joitakin demokratian rajoittamisen muotoja voi pitää suorastaan nykyisen demokratiamallin ominaisuutena. Taloussopimukset asettavat raamit päätöksenteolle ja suuryritysten investointien katsotaan edellyttävän vakaata sääntely-ympäristöä, jota ei saisi häiritä demokraattisella tempoilulla. Erityisesti talouspoliittista valtaa on siirretty demokraattisen päätöksenteon ulottumattomiin poliitikkojen oletettujen populististen pyrkimysten jarruttamiseksi.
Paradoksaalinen ajatus demokratian pelastamisesta sitä rajoittamalla alkoi esiintyä painavissa puheenvuoroissa 1970-luvulla. Tuolloin Yhdysvalloissa ryhdyttiin huolestumaan radikaalien kansalaisliikkeiden ja kasvavien julkisten menojen ”kaksoisvaarasta”. Yhteiskuntien hallittavuuden katsottiin edellyttävän ”demokratian moderaatiota” – toisin sanoen demokratiaa, mutta kohtuudella.
Ajatustavan ihannointia kuulee jatkuvasti. Suomessa esimerkiksi näkyvä kolumnisti Kari Enqvist ilmaisi asian näin: ”Vaikuttaa siltä, että demokratia on kuten kapitalismi: hyvä renki mutta sääntelemättömänä huono isäntä. Se tarvitsee raamit.”
Kylmän sodan voittanut demokratia oli nimenomaan demokratiaa, joka ei tuottaisi outoja ja yllättäviä käänteitä. Malliin toki kuuluu, että kansalaismielipide vaikuttaa yhteiskuntaan, mutta selvästi määritellyissä puitteissa.
Ympäri maailmaa on nähtävissä myös kuluttajien roolin ja markkinavetoisten oikeuksien vahvistuminen demokratian kustannuksella. Kapitalismi ja individualismi eivät liity demokratiaan mitenkään automaattisesti, pikemminkin päinvastoin. Itse asiassa nykyistä autoritäärisyyttä on vahvistanut ympäri maailmaa juuri sen kyky oikeuttaa itsensä kasvavilla kulutusmahdollisuuksilla. Kuluttajien lisääntynyt valta on ollut tässä demokratian vastaisessa kehityksessä vaikuttavampaakin kuin pelko, terrori ja raaka voima.
Ympäri maailmaa on nähtävissä myös kuluttajien roolin ja markkinavetoisten oikeuksien vahvistuminen demokratian kustannuksella.
Tämän varsin ilmeisen kehityskulun näkemistä kuitenkin vaikeuttaa 1990-lukulaisen kertomuksen edelleen vahva kulttuurinen asema. Tämä kertomus on totuttanut yhdistämään yksilöllisyyden ja kulutusmahdollisuudet demokratiaan. Samaan aikaan myös demokraattiset järjestelmät ovat valuneet kohti tilaa, jossa kuluttajan valta on suurta mutta demokraattisen osallisuuden ala kapenee. Tuloksena on politiikan teoreetikko Yasha Mounkin sanoin ”oikeudet ilman demokratiaa”.
Siinä missä demokratiaa ovat pitäneet pystyssä suuret ja organisoituneet poliittiset ryhmät, markkinavetoinen yksilöllistyminen tekee siitä ohuemman ja helpommin menetettävän. Yksilöllisyys on vaarallista demokratialle silloin, kun se tarkoittaa organisointikyvyn katoamista.
On huomionarvoista, miten esimerkiksi Venäjän poliittista kulttuuria arvioidaan lännestä käsin. Koska maa on autoritäärinen, sen poliittisen kulttuurin on oletuksen mukaan oltava kollektivistinen. Mutta todellisuudessa järjestelmä on (ennen viimeisimpiä käänteitä) oikeuttanut itsensä päinvastoin individualistisella valtiosta riippumattomuudella ja kulutuskysynnän kasvulla. Venäjä on nimenomaan kuluttajavaltaisen yhteiskunnan dystooppinen tulevaisuus, maa täynnä markkinasubjekteja ilman poliittisen osallisuuden ja organisoitumisen välineitä.
Venäjällä on saatu karvaasti huomata, että talouden asettaminen demokratian edelle ei koskaan ole tilapäistä, ja Afrikan uusautoritäärisissä valtioissa on edessä sama opetus. Mutta myös vakiintuneissa demokratioissa on kysyttävä vaikeita kysymyksiä demokratian puolustamisesta. Riittääkö demokratiaksi järjestelmä, jossa vaalit ja parlamentti kyllä toimivat, mutta turvallisuusajattelu saa entistä suuremman roolin, kansalaisten osallistumisen oikeudet kaventuvat hallinnoitavuuden ehdoilla, ja kuluttajuus sivuuttaa kansalaisuuden?
Monet kenties näkevät demokratian tulevaisuuden mallina, jossa vaalien aikaan ilmenevä aito kansanvalta yhdistyy vahvaan hallintoon, markkinoiden ensisijaisuuteen ja turvallisuuskoneiston keskeiseen rooliin. Eri asia on, jos halutaan todella syventää demokratiaa, erottautua autoritäärisistä järjestelmistä ja luoda hyvää yhteiskuntaa kansanvalta edellä.
Ehkä tärkein kysymys on, uskalletaanko demokratialle antaa tilaa. Kysymys on vaikeampi kuin miltä se aluksi kuulostaa. Demokratia todella näyttää joskus arvaamattomalta ja kaoottiselta, ainakin jos sitä arvioidaan hallinnon tai turvallisuuden mentaliteetilla. Demokraattinen mentaliteetti on kaikkea muuta kuin itsestään selvää.
Otan yksittäisen ja ehkä tarkoituksellakin ärsyttävän esimerkin: Suomen viimekeväisen vauhdikkaan päätöksen hakea Nato-jäsenyyttä. Miten demokraattinen yhteiskunta päättää nopeasti muuttaa ulkopolitiikkaansa? Kaikista poissuljetuin vaihtoehto tuntui olevan kansanäänestyksen järjestäminen, ja useimmin kuultu argumentti sitä vastaan oli, että tällaiseen äänestykseen varmaankin pyrittäisiin vaikuttamaan.
Mutta eikö olisi juuri kypsän demokratian merkki sanoa, että se kestää ulkoiset vaikuttamisyritykset ja kansanäänestys järjestetään siitä huolimatta? Että sen kun manipuloitte, demokratiassa luotetaan kansalaisten tahtoon ja kansalaiset ovat keskimäärin varsin vastuullisia, kun vastuu heitetään heille.
Juuri tällaiset prosessit erottavat demokratian totalitarismista. Rauhallinen, avoin ja osallistava demokraattinen prosessi konfliktissa olevan naapurin silmien alla on paljon tärkeämpi demokratian manifesti kuin mikään aita.
Demokratia ei myöskään typisty pelkäksi päätöksenteoksi, vaan se on myös julkisen keskustelun tila. Sen edellytyksiä ovat erilaisiin näkökulmiin ja selitystraditioihin nojaavien näkökulmien kirjo sekä ihmisten poliittiset kyvyt. Demokratian puolustamisen onkin usein lähdettävä aivan toisista suunnista kuin mihin järjestelmävetoinen arkiajattelu, saati turvallisuuskoneiston näkökulma, tuntuisi johtavan.
On esimerkiksi aivan keskeistä, millaista tietoa on saatavilla ja minkälaisia kriittisiä tiloja yhteiskunnassa on. Demokratia edellyttää moniäänistä tiedontuotantoa: lehdistön, tutkijoiden ja järjestöjen kyky tuottaa vallitsevia ajatusmalleja haastavaa tietoa uusista näkökulmista pitää demokratiaa hengissä. Tiedontuotannon kaventumista ja nyky-yhteiskunnan viestintävetoisuutta tulisikin osata tulkita ongelmana demokratialle.
Demokratia osallisuuden ja julkisen kritiikin tilana on nimenomaan markkina-ajattelun vastakohta.
Myös kritiikin ja osallisuuden kyvyillä on erityinen merkitys. Poliittisten kykyjen kehittämiseen voi hakea inspiraatiota vaikka sosialismin historiasta, jossa kriittisen poliittisen lukutaidon merkitystä korostettiin. Jos keskustelulla ”totuudenjälkeisyydestä” on jokin erityinen arvo, niin se on ymmärrys tällaisen kritiikin kyvyn merkityksestä, vaikka asia tavallisesti väännetäänkin hallinnollisesti käyttökelpoisten faktojen muodon määrittelevän teknokratian kunnianpalautukseksi.
Demokratia osallisuuden ja julkisen kritiikin tilana on nimenomaan markkina-ajattelun vastakohta. Se merkitsee irtiottoa tavasta ajatella politiikkaa markkinoiden käsitteillä eli niin, että poliitikot yrittävät ”myydä” ajatuksensa äänestäjille, joilla toivottavasti on seuraavat neljä vuotta ”kuluttajansuojaa”, ja niin edelleen. Jos poliitikot ovat kilpailijoita, joille kansalaiset osoittavat kannatusta tai sen puutetta, kansalaiset ovat nimenomaan yleisöä, eivät osallisia. Poliittisen subjektin ja markkinasubjektin ero on juuri poliittisen subjektin toimijuudessa.
Jos julkisesta keskustelusta ja osallisuudesta puhuminen tuntuu lähtökohta huomioiden kaukaa haetulta, kannattaa pohtia sitäkin mahdollisuutta, että demokratian puolustaminen on moniulotteisempi ilmiö kuin äkkiä ajattelisi.
Demokratian uhat ovat siis paitsi rajojen takana, myös demokraattisina itseään pitävien yhteiskuntien kehityskuluissa. Uskalletaanko avoimuuteen ja kaikkien valtaan todella luottaa? Osataanko kuluttajasubjektien nousu, tiedontuotannon kaventuminen ja toive ”hallittavuuden” helpottamisesta nähdä demokratian uhkakuvina? Osataanko avoimuus, huolelliset kansalaiskuulemiset ja niistä seuraava hidas mutta osallistava päätöksenteko nähdä ylpeydenaiheena hyvien aikojen ylellisyyden sijaan?
Vasemmiston katseen on syytä olla demokratian syventämisessä erityisesti sen vuoksi, että asia tuntuu kiinnostavan muita niin vähän. Jos jonkun mielestä puhe turvallisuuskoneiston vallan rajaamisesta, avoimuudesta ja kriittisen keskustelun tilan kehittämisestä on naiivia, niin se vasta naiivia onkin, että demokraattisten käytäntöjen kuvitellaan selviävän ehjinä itsestään. Vaikka demokratian kamppailua ajattelisi geopoliittisesti, sen voitto voi viime kädessä perustua vain sen houkuttelevuuteen.
On kuitenkin mahdollista, että demokratian ehjänä pitämistä vasta harjoitellaan. Ekologinen kriisi aiheuttaa vielä niin arvaamattomia seurauksia, että yhteiskuntajärjestelmät ovat kovilla. Jos demokraattinen mentaliteetti antaa periksi nyt, niin käy varmuudella uudestaan, jos todella vaikeat ajat ovatkin vasta edessäpäin.
Kirjoittaja työskentelee Itä-Suomen yliopistossa yliopistonlehtorina.
Kirjoittajan pidempi teksti vasemmistosta ja demokratian haasteista ilmestyi 7.11. julkaistussa teoksessa ”The Crisis and
Future of Democracy” (Rosa Luxemburg Stiftung Brussels).
uutiskirje 
