Kolmen vuoden hiljaiselon jälkeen rap-artisti Julma H:lta ilmestyi loppuvuodesta uusi albumi Aaa. Tiedotteessa bändilevyä kuvaillaan osuvasti drillin, grimen ja vanhan atlantaräpin fuusioitumiseksi oululaiseen death metaliin. Sävyt ovat, jos mahdollista, vielä synkempiä kuin Al-Qaida Finland -läpimurtoalbumilla 2007. Levyllä vierailee soittajia muun muassa sludgebändi Pohjamudasta.
Kun kerroit 2019 jääväsi määrittelemättömän mittaiselle tauolle, moni ajatteli, että tässäkö se nyt oli. Mietitkö silloin lopettamista?
– Joo. Kiertueita oli niin paljon alla, että tuntui, että pyörin vain samaa ympyrää. Ei sitä edes tajunnut, että on aika väsynyt, ennen kuin pysähtyi. Että aika monta vuotta tässä on paahdettu levy per vuosi -tahtia. Se on kova tahti, varsinkin jos yrittää tehdä hyviä levyjä. Ei ole aikaa tehdä uusia juttuja, kun on koko ajan kiertueella. Mutta nyt on mukava taas päästä keikoille, kun on uutta kampetta.
Metallica ja mummola
Räpin ja metallin yhdistäminen on melko uskalias veto. Erittäin usein se nimittäin epäonnistuu kammottavalla tavalla.
– Mä en ole ikinä tykännyt nu metallista. En sillon ku se tuli, en sillon ku se tuli uudelleen, en oikeastaan missään vaiheessa. Mun mielestä Limp Bizkit on aina ollut paska, ja kun Method Man meni Fred Durstin levylle niin olin, että miksi.
Ajatus ei siis lähtenyt nu metal -luurangosta kaapissa.
– Me oltiin Roopen (Kinnunen, rap-artisti ja tuottaja) kanssa menossa Ouluun, ja kuunneltiin jotain vanhaa Metallicaa autoradiosta. En ollut tajunnut, että tunnen niihin sähkökitaroihin vetoa. Se oli tosi kotoisaa, kuulosti mummolaan paluulta, lapsuudelta. Aloin miettiä, että jotain pitäisi kehitellä. Onhan joku Body Count ollut toimiva aikusiälläkin. Ajattelin, että ehkä se on jotenkin tehtävissä.
Ajatusta lähdettiin testaamaan käytännössä Tes la Rokin eli DJ ja tuottaja Jani Niirasen kanssa jo vuoden 2015 paikkeilla.
– Että miten erilaisia biittejä ja sahausta yhdistelemällä voisi tehdä jotain mielenkiintoista. Sahaussoundia haettiin Mayhemista. Sunn O))):sta ajateltiin hakea ambientia ja sellaista junnaussoundia, mutta temmot vain nousivat… Sitten oli erilaisia grime-biisejä, joista joku levyniilo varmaan tunnistaakin, että on pöllitty koukkuja.
Mutta tuli kiertueita, kuten Al-Qaida Finland -kymmenvuotisjuhlakiertueet, tuli levy Sairas T:n kanssa, tuli suomiräppielokuva Punasii päin. Vasta korona-aikana levy saatiin pakettiin ja bändi kasaan. Soittajat haalittiin tuttavapiiristä.
– Kitaristi Pötsi on vanha tuttu, se oli alun perin ehkä meidän keikkakuskina jollain reissulla. Rumpali Moha on tuttu moottoripyörähommista. Jani Lehtosaaren taas tapasin jossain pikkujouluissa.
Alun perin kitaraan soviteltiin jopa Stonen Roope Latvalaa. Kitaristin löytäminen ei ollut aivan helppoa, koska räppi karkotti monta metallikitaristia.
”Voi jumalauta... Bänditoiminta on aivan hirveetä!” ”
Musiikin teko bändillä on osoittautunut muutenkin kovin erilaiseksi kuin tavallisen räppilevyn.
– Onhan se paljon hankalampaa tehdä musiikkia bändin kanssa kuin nysvätä sämplejä biitin päälle.
Henriä alkaa huvittaa koko bänditoiminnasta puhuminen.
– Voi jumalauta… Bänditoiminta on aivan hirveetä! Ensinnäkin pitäisi järjestää jotkin psykologiset testit, että saa sellaisen porukan kasaan, joka pystyy olemaan. Ja kun kaikki haluaa tehdä omanlaista juttua ja on eri mieltä, niin ei helevetti. Miten siitä voi edes tulla biisiä? Ja jos se on sellaista demokraattista, että kaikki tekee omia biisejä, niin sittenhän se soundi on semmonen all over the place. Riitely liittyy vahvasti tähän bänditoimintaan. Se on varmaan 70 prossaa riitelyä!
Bänditoiminnan ajoittainen kitkaisuus lienee tunnistettavaa lähes jokaiselle bändeissä soittaneelle.
– Mutta Janille (Tes La Rok) pitää antaa kaikki propsit siitä, että jos hän ei olisi egottomasti lähtenyt tähän hommaan, niin tästä ei olisi tullut yhtään mitään. Tämä onnistui vain siksi, että Jani lähti tähän.
Vielä kerran juurille
Aaa:n lyriikat ovat epätrendikkäästi täynnä pahoinvointia ja vihaa. Anteeksipyytelemättömän synkkiä sanoituksia ei ole puserrettu ironiasuodattimen läpi.
– Tämä levy sijoittuu aikaan ennen Al-Qaida Finlandia, ennen kuin se homma eskaloitui. Siihen olen yrittänyt palata. En haluaisi, että tämä menee kovin henkilökohtaiseksi… Mutta tuntuu, että täytyy olla kilometrejä takana, että voi mennä siihen. Että on tarpeeksi vahva. Samalla tajusin sen, että enhän mä voi omaa tarinaa paeta, mun on pakko omistaa se.
”Enhän mä voi omaa tarinaa paeta, mun on pakko omistaa se.”
Suhtautuminen suomiräpin synkempään laitaan on ollut usein halveksuvaa ja saanut osakseen toimittajien kiusaantunutta ”ei täällä kenelläkään noin huonosti mene” -tuhahtelua. Tai kuten Henri kirjoitti somessa levyn ilmestymisen aikoihin:
Suomessa räppi on keskiluokkaista. Jos ihmisellä ei ole omakohtaista kokemusta huono-osaisuudesta, hän helposti saattaa luulla ja suojella itseään ajatuksella, ettei Suomessa sellaista ole.
– Mä näen tän homman niin, että eihän mulla edes ole huonosti. Ne kaverit, joilla oli, ovat jo kuolleet. Eivät ne pääse kertomaan tarinoitaan, ei kukaan kuuntele niitä, ei ketään kiinnosta. Eivät ne tee mitään räppiä. Se on jotenkin uskomatonta, että ollaan niin kaukana, että ei edes nähdä, että jollain voi olla sellaista. Vaikka tilastoistakin nähdään, että jos joudut vaikka koulukotiin tai vankilaan, se leikkaa sun elinajanodotetta ihan vitusti. Mutta silti näitä ihmisiä ei ole olemassa.
”Jos joudut koulukotiin tai vankilaan, se leikkaa sun elinajanodotetta.”
Henri ottaa esimerkiksi Keravan vankilassa tehdyn luututkimuksen nuorille vangeille.
– Yli 90 prosentilla oli jälkiä kotona tapahtuneesta väkivallasta. Traumatisoituminen on niin vakavaa ja yleistä, että en tiedä, käsittävätkö ne itsekään, miten mitkäkin oireet johtavat juomaan tai huumeisiin, joilla yrittävät hoitaa sitä oloaan. Mutta sen tiedän varmaksi, että ulkopuoliset sitä eivät ainakaan käsitä, miten se mekanismi toimii ja mitä kaikkea siihen liittyy. Vaikeahan sellaista on uskoa, mistä ei tiedä. Mutta voisi uskoa edes tilastoihin.
Somepostauksessaan Henri avaa myös uuden albumin taustoja, oikeastaan koko uraansa. Osa yleisöstä otti inhorealistisen Al-Qaida Finlandin rappion ylistyksenä, mutta Henri ei halunnut rappioidoliksi. Seuraavilla levyillä kuultiin eräänlainen paranemisprosessi, jonka päätteeksi artisti hurahti itämaisiin filosofioihin. Maalliset ongelmat tuntuivat vähäpätöisiltä aina siihen asti, kun oma lapsi syntyi. Oli kohdattava uudestaan ulkomaailma, oma itse ja juurensa.
Olinko aiemmin todella edes lähtenyt paranemisen vai itseni pakenemisen tielle? Miten elämäni meni niin solmuun, että hylkäsin sen ja itseni? Mistä tämä minussa oleva patoutunut viha on tullut? Millainen olin ennen sitä? Aaa-albumilla yritän sanoittaa näkyväksi sitä ympäristöä, kulttuuria ja maailmaa, mistä mä ja moni muu tulee.
Räppärillä on kokemusta yhteiskunnan turvaverkkojen läpi putoamisesta, ja sitä käsitellään myös uudella albumilla.
”On mulla ollut Cheekiä ikäväkin”
Vuonna 2016 julkaistussa Väärät profeetat -biisissä Julma-Henri tylyttää Cheekin ja Elastisen Profeetat-biisiä, soittolistoja ja levy-yhtiöitä: ”Musiikki ja media, monopolin vallassa, ja sä oot vaan sen fakin framille nostettu apina”. Vieläkö olet yhtä ankara vääriä profeettoja kohtaan?
– En. Kyllä mua enemmän säälittää. Lähinnä mä mietin sitä Cheekiä. Että jotenkin sille jää aina sellanen huono arpa käteen, ja eihän se nyt täysin paska ole. On mulla ollut sitä välillä ikäväkin. Se antoi juuri haastattelun, että saisi kaksi miljoonaa jos tekisi paluun, mutta ei halua tehdä sitä, kun haluaa olla onnellinen ja rauhassa. Mä jaoin sen saatteella, että jos sä et tarvi sitä, niin miksi et tee sitä keikkaa ja anna rahoja niille, ketkä niitä tarvitsevat. En tajunnut, että saan sen näyttämään siltä, ettei se halua antaa hyväntekeväisyyteen. En halunnut sorsia, mutta vahingossa taas sorsin. Mutta jos hän tekisi sen, niin kaltaiseni vihaajat olisivat ikuisesti hiljaa. Se olisi täydellinen keskisormen osoitus meille.
Mitä undergroundin ja mainstreamin eroihin tulee, Henri haluaisi hävittää ne kokonaan. Pelikentän tulisi olla avoin kaikille.
– Ennen se meni niin, että radio breikkaa artistit. Nykyisin niitä luodaan myös Tiktokissa. Kyllä mä haluaisin, että Räkänokat kadul soisi radiossa. En haluaisi, että se on mitään underground-juttua. Tietenkin haluaisin, että mekin voitaisiin Mörssi Recordsilta (Henrin levy-yhtiö) lähettää musiikkia, ja se voisi soidakin jossain. Mutta ei se vaan mene niin. Ei me tahallaan olla pimennossa, siinä on sellainen muuri.
On kysyttävä vielä viimeinen kysymys. Mikä on helsinkiläistyneen entisen oululaisen suhde vanhaan kotikaupunkiinsa?
– Oulussa asuvat kaikki nuoruuden kaverit ja paljon sukulaisia. Nyt siellä on jo mukava käydä. Aiemmin se ahdisti, tuntui siltä että menee jonnekin henkilöhistoriansa lähteille samalla. Nyt se on jo helpompaa.
uutiskirje 
