Valokuvanäyttely Likainen työ nivoo yhteen turpeennostajien ja hiilenkaivajien ankaran arjen ja fossiilisen energiantuotannon taustalla vellovat ympäristöongelmat. Näyttely on väkevä yhteiskunnallinen keskustelun avaus ja tunteisiin vetoava, hieno osoitus taiteen voimasta sysätä ajatteluamme uusille urille ja ikuistaa asiat historiaan.
– Tärkein tavoitteeni näiden ihmisten kohtaamisten, kuvieni ja näyttelyni myötä on lisätä keskustelua ja toimia sillanrakentajana lähinnä kaupungeissa käytävän ilmastokeskustelun ja maaseudulla vallitsevan työllisyyskeskustelun välillä. Toivon näyttelyni nostavan esille vahvan ihmisnäkökulman ja tuovan katsojien sisimpään edes hitusen lämpöä näitä ihmisiä kohtaan. Vaikka kaivostyöläiset ja turvetuottajat eivät edistäisikään meidän asiaamme ja arvojamme ilmastonmuutoksen suhteen, eivät he ole vihollisiamme. Eivät he tahdo meille eivätkä luonnolle mitään pahaa, he vain haluavat saada elantonsa ja elää mahdollisemman hyvää elämää.
Näyttelyn viesti on myös työvoimapoliittinen. Kun uusiutuvat energianlähteet korvaavat fossiiliset polttoaineet, vihreä rakennemuutos pyyhkäisee miljoonien ihmisten työpaikat taivaan tuuliin.
”En väitä, että ymmärtäisin hiilenkaivajia enempää kuin turpeennostajiakaan.”
– On muistettava, että kaikkihan me olemme hyötyneet fossiilisista polttoaineista. Yhteiskuntamme kehitys on rakennettu niiden varaan. Siksi on tärkeää tuoda esiin, ketkä tekevät sen likaisen työn, mikä tämän on mahdollistanut. Halusin näyttelyssäni asettaa rinnakkain hiilen ja turpeen, sillä niitä yhdistävät tyhjenevät haja-asutusalueet ja rikottu luonto.
Lähes kaikki valtiot ovat riippuvaisia fossiilisista polttoaineista, joista olisi jo pitänyt päästä mahdollisimman hallitulla aikataululla eroon. Kaikkialla inhimilliset ongelmat ovat samat, syrjäseuduilla fossiilisten polttoaineiden alkutuotannossa olevien mahdollisuudet työllistyä muille aloille ovat rajalliset, useimmiten olemattomat.
Piristä alkoi tympiä ilmastokriisiä esiin tuova etabloitunut kuvasto savupiippuineen ja jääkarhuineen. Se ylläpitää hänen mukaansa täysin hyödytöntä dikotomiaa, ”he ja me” -ajattelua tyyliin näin tapahtuu, mitään ei ole tehtävissä.
– Halusin savupiippujen sijaan löytää amerikkalaisten hiilenkaivajien ja suomalaisten turvetuottajien myötä ihmisläheisen, syyllistämättömän lähtökohdan käsitellä yhteistä vastuutamme ilmastonmuutoksesta. Hyvinvoivana, keskiluokkaisena suomalaisena kuulun yhteiskuntaryhmään, joka on eniten vastuussa maapallomme päästöistä. Pitää muistaa, että suomalaisten päästöt ovat henkeä kohti suurimpia koko maailmassa.
Ainoa tapa tienata leipää
Kaikille ihmisille on tärkeää tulla nähdyksi ja kuulluksi. Vaikka olisi eri mieltä, on tärkeää antaa heille ääni.
– En väitä, että ymmärtäisin hiilenkaivajia enempää kuin turpeennostajiakaan, mutta kuuntelin herkällä korvalla heidän kärjistettyjä mielipiteitään esimerkiksi mediasta. Heidän mukaansa mediassa toitotettava vihreä siirtymä ja päästöleikkaukset ovat pelkkää humpuukia, joka uhkaa tuhota heidän elinkeinonsa. Kävi myös ilmi, että aitoa keskustelua hiilenkaivajien kanssa ei juurikaan käydä.
Lähtiessään Länsi-Virginiaan kuvausmatkoille Pirinen mietti kuumeisesti, kuinka ihmeessä kaivostyöläiset äänestivät Donald Trumpia, joka kyseenalaistaa eri tiedeyhteisöjen selkeät viestit ilmastonmuutoksesta.
– Ymmärrykseni siitä, miksi heidän elinkeinoaan uhkaavat ilmastotoimet ovat myrkkyä perheellisille kaivostyöläisille, kasvoi kohisten. Hiilenkaivaminen on ehkä maailman raskain, vaarallisin ja terveydelle tuhoisin työ, mutta he ovat ylpeitä ammatistaan. Niillä alueilla se on paras ja usein myös ainoa tapa tienata leipää perheille.
Pirisen kuvissa hiilenkaivajien ja heidän läheistensä kasvoilta heijastuu huoli, sillä kansainvälisten suuryritysten, muun muassa venäläisten omistamien energiafirmojen, pyörittämä hiilenkaivuu alueilla on ollut jo pitkään veitsenterällä. Suuryhtiöt ovat kiinnostuneita hiilenkaivuusta vain niin kauan kuin se on kannattavaa. Työntekijöiden kohtalot eivät kiinnosta suuryrityksiä pätkääkään.
Halveksittu, syyllistetty turvejuntti
Siinä missä hiilikaivostyöntekijöiden kohtaaminen Virginiassa oli alussa hankalaa, Suomessa kaikki sujui kuin rasvattu. Yksikään turveyrittäjä ei kieltäytynyt tapaamisista ja kuvaamisesta.
– Minut otettiin useimmiten vastaan lämpimästi, vaikka en peitellyt omia ympäristöarvojani ja näkemyksiäni ilmastotyön tärkeydestä. Kohtasin paljon katkeruutta. Turvetuottajathan olivat Suomessa arvostettuja, kunnes kaikki kääntyi päälaelleen. Heistä on tullut halveksittuja ja syyllistettyjä turvejuntteja. Turvetuotantohan esimerkiksi pelasti Suomen energiakriisiltä 1970-luvulla.
Selkeät linjaukset turpeesta luopumiseksi tehtiin Suomessa Pirisen mielestä liian myöhään. Siksi siirtymä tapahtuu nyt hyvin nopeasti ja on turvealan yrittäjille ja työntekijöille erityisen kivulias.
Vuosien 2019–2021 välillä turpeen tuotanto Suomessa romahti kolme neljäsosaa ja on enää alle kymmenen prosenttia 2010-luvun määristä.
– Turve on ollut yrittäjille vakaa ja tuottoisa tulonlähde, jonka varaan on rakennettu ja johon on sijoitettu paljon. Nyt turveyrittäjiltä on vedetty matto alta, koska turpeen poltto energiaksi ei enää ole kannattavaa. On selvää, että he kokevat tulleensa huijatuiksi. Turvetuottajien etujärjestöt, ostajat ja poliitikot ovat toitottaneet, että hyvää energiaa tuottavassa turpeessa on tulevaisuus.
Pirinen kuuli ”turpeessa on tulevaisuus” -iskulauseen valtion energiayhtiö Vapon yrittäjille pitämissä tilaisuuksissa vielä 2019. Hän haluaa muistuttaa, että poliitikot ovat töissä kansalla eikä päinvastoin.
– Jos päättäjät, tässä tapauksessa keskustalaiset, oikeasti haluaisivat palvella äänestäjäkuntaansa, niin he informoisivat heitä siitä, mitä tuleman pitää, eivätkä antaisi turhia lupauksia. Turpeella ei ole tulevaisuutta.
Valokuvataidetta hienovireisimmillään
Turvealueilla perussuomalaiset ovat saaneet riveihinsä paljon keskustan kannattajia, koska perussuomalaiset meuhkaavat äänekkäästi, vaikka he eivät tiedä turveyrittäjien asioista yhtään sen enempää kuin muutkaan.
– Puhutaan alueiden kostosta, joka on suoraa seurausta siitä, että keskusteluyhteys päättäjien ja turvetuottajien välillä on rikki. Ei ole myönnetty sitä, että maailma tulee muuttumaan ja turpeen poltto energiaksi loppuu. Syvin toiveeni on, että tähän keskusteluun tuotaisiin ihmisnäkökulma ja päättäjien vastuu tyhjän huutamisen sijaan.
Pirinen haluaa ottaa kauniita kuvia vakavista asioista ja vaikuttaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Hän haluaa vedota kuvillaan myös valtaapitävien suuntaan, jotta hekin ymmärtäisivät, että kyse on ihmisistä ja heidän perustarpeistaan.
Vaikka niin kaivostyöläisten kuin turpeennostajienkin tilanne on tukala, ei kuvattavien kasvoilta heijastu pelkkää huolta, murhetta ja pettymystä. Ihmeenomaisesti Pirinen on tallentanut myös yhteisöllisyyttä, iloa ja hellyyttä, rakkauttakin. Kauneutta ja toivonpilkahduksia karuissa oloissa.
Taiteellisesti hänen puhuttelevat kuvansa ovat todella hienoja, valokuvataidetta hienovireisimmillään. Kuvat huokuvat myötätuntoa likaisen työn tekijöitä kohtaan. Luontokuvissa hän murtaa kaunista luontokuvaestetiikkaa. Sillä ihmisen – ei aina niin kaunis – jälki näkyy kaikkialla.
Siltoja poteroiden välille
– Kuvaaminen on tapani vaikuttaa maailmaan. Sitoudun journalistin sääntöihin ja etiikkaan, mutta en peittele ideologista lähtökohtaani ja arvojani, joihin taiteellinen ja journalistinen työni nojaa, ja haluan haastaa omaa ajatteluani. Se on myös pelottavaa.
– Minulle on tärkeää, että näyttelyni on juuri Työväenmuseo Werstaalla. Uskoisin vaikkapa teuvalaisen, ilmastotyöhön varauksellisesti suhtautuvan turpeennostajan tulevan mieluummin suomalaisen työväenliikkeen kehtoon, tamperelaiseen työväenmuseoon, kuin johonkin vegaanisen donitsibaarin vieressä sijaitsevaan eleganttiin helsinkiläisgalleriaan. Toivon niin Elokapinan jäsenten kuin turvetuottajienkin kokevan olevansa tervetulleita näyttelyyni ja löytävän sieltä uusia näkökulmia ajatteluunsa ja ilmastokeskusteluun.
Pirisen pahin pelko näyttelyn suhteen on, että hänet leimataan fossiilisen työn jatkamisen puolustajaksi. Näyttelyn avajaisissa ei vihapuheita kuitenkaan kuulunut.
– Avajaisiin saapui noin kolmesataa kutsuvierasta vihreistä poliitikoista turvetuottajiin, toimittajiin ja ystäviin. Eniten lämmitti saada arvostavaa palautetta turvetyönsä menettäneiltä yrittäjiltä ja nähdä heidät taulujeni edessä ottamassa kaverikuvia yhdessä pitkäaikaisen turvekriitikon Satu Hassin kanssa. Niissä hetkissä minusta tuntui, että olen onnistunut rakentamaan siltoja poteroiden välille.
Miikka Pirinen, Karoliina Paananen, Minea Koskinen: LIKAINEN TYÖ,
LIKE kustannus. Päivänpolttava teos ilmastopolitiikan voittajista ja häviäjistä. Ilmestyy maaliskuussa 2023.
Miikka Pirisen Likainen työ -näyttely.
Tampereen työväenmuseo Werstas. Avoinna 3.2.–6.8.2023.
uutiskirje 
