Reissasin nelisen kuukautta sitten tutustumassa Brasilian ja Perun nykytilanteeseen. Olen viettänyt niissä 1980-luvun lopun jälkeen yhteensä lähes viisitoista vuotta. Moni asia on sinä aikana muuttunut. Molemmissa yleinen elintaso on osin raaka-aineiden vientitulojen myötä kohentunut, vaikka tuloerot ovat edelleen valtavia. Perussa ruoka on edelleen parempaa, kun taas Brasiliassa on elinvoimaisempi vasemmisto.
Kuljin lähinnä Rio de Janeiron, São Paulon ja Liman kaltaisissa suurkaupungeissa. Kyselin, minkälaisia liittolaisia brasilialaiset ja perulaiset vasemmistoporukat ovat etsineet tai kenties tahtomattaan löytäneet. Brasiliassa vasemmisto oli päässyt jälleen käsiksi valtiovaltaan ja poliittiset rintamalinjat olivat melko selkeitä. Perussa vasemmiston pakka oli pahasti sekaisin. Molemmat tarjosivat sellaisiakin opetuksia, joiden kuuntelemisesta voi olla hyötyä Suomessakin. Matkalla oli aikaa myös muistella menneitä.
”Missä määrin demokraattisten instituutioiden puolustamisen nimissä tehty maltillistuminen voi luoda edellytyksiä radikaalimpien ihanteiden toteuttamiselle joskus myöhemmin.”
Perun entinen presidentti Alan García kertoi minulle vuosia sitten, kuinka brasilialainen Lula da Silva oli 1980-luvulla saapunut tapaamaan häntä. García oli tuolloin Kansainvälisen valuuttarahaston haastanut uhmakas radikaali, joka kehotti Latinalaisen Amerikan muitakin hallituksia kapinoimaan ulkomaanvelan kurinalaistamismekanismeja vastaan. Brasilian työväenliikkeen nouseva johtohahmo Lula oli suhtautunut häneen ihailevan kunnioittavasti.
Kuten toisinaan tuppaa käymään, vuosien kuluminen merkitsi Garcían radikalismin rapistumista. Jo toisena presidenttivuotenaan hän solmi näyttävän liiton kahdeksitoista apostoliksi kutsuttujen perulaisten suurkapitalistien kanssa. Toiveena oli, että ulkomaanvelan maksamisen sijaan paikalliselle kahdellekymmenelle perheelle suunnatut rahat päätyisivät elvyttämään Perun taloutta. Rahat kuitenkin karkasivat maailmalle, ja Perun talous romahti.
García joutui lopulta vuosiksi maanpakoon, kunnes teki sieltä näyttävän paluun ja onnistui tulemaan uudelleen valituksi presidentiksi. Hän omaksui aiempaa selkeämmin oikeiston elkeitä ja aatteita.
– Enää Lula ei ihaile minua, García naurahti itseironisesti.
Lopulta Garcían poliittinen ura päättyi korruptiosyytösten ympäröimänä itsemurhaan.
Garcíaa ja Lulaa yhdistää se, että molemmat nousivat vuosia ensimmäisten vasemmistohenkisten vaalivoittojensa jälkeen uudestaan maidensa presidenteiksi. Lulankin kohdalla on vuosikymmenten ajan uumoiltu, missä määrin entisen räyhäkkään ammattiyhdistysaktiivin poliittiset linjaukset maltillistuvat, kun hän astuu valtiovallan syövereihin.
Olin vuoden 2002 alussa eteläbrasilialaisessa Porto Alegressa pienimuotoisessa keskiyön tapaamisessa juuri ensi kerran presidentiksi valitun Lulan kanssa.
– En voi enää olla enää vain tovereideni edustaja, vaan minun on oltava koko Brasilian presidentti, Lula perusteli monien läsnäolijoiden mielestä turhan laimeiksi muuttuneita linjauksiaan.
Lulan pragmaattisuuteen suhtauduttiin siinä joukossa melko ymmärtäväisesti. Hänen tyyliinsä ammattiyhdistysaktiivina oli kuulunut myös jonkinlaisen luottamuksen rakentaminen vastapuolen kanssa. Eräskin muutoin työväenliikkeeseen nihkeästi suhtautunut suuren pankin johtaja kertoi saopaulolaisessa toimistossaan hymyillen, että ”Lulaan voi luottaa, koska hän kokeneena ammattiliittolaisena osaa tehdä diilejä isäntien kanssa”.
Lulan ensimmäinen valtakausi sai suosiollista siivitystä maailmankaupasta. Vaurastuva Kiina osti Brasilian uumenista nostettuja metalleja ja soijaa hyvään hintaan. Maansa suuryritysten kanssa yhteistyöhengen löytäneen Lulan hallitusten aikana rikkaat rikastuivat, mutta myös köyhien elintaso koheni. Lulalla itsellään oli tapana toistella, kuinka hassua on se, että nimenomaan sosialisti saa brasilialaisen kapitalismin pyörät pyörimään.
Lulan hallitusvaltaan luotsaama Työväenpuolue jäi pian kiinni siitä, että se livautti monille opposition kansanedustajille kuukausittain merkittävän summan rahaa vastineeksi hallituksen lakiesitysten tukemisesta. Osa puoluejohdosta joutui vankilaan, mutta Lulan kansansuosio säilyi korkeana. Silloista korruptiota painettiin ideologisella villaisella toistelemalla, että eiväthän Työväenpuoleen toverit itse rikastuneet vaan pyrkivät vilpittömästi edistämään tärkeää muutosohjelmaansa.
Viime vuosikymmenen puolivälissä, kun Lulan seuraajakseen nimeämä Dilma Rousseff oli presidenttinä, puhkesi hankalammin perusteltavissa oleva korruptioskandaali. Tuli ilmi, että vaikutusvaltaisten rakennusliikkeiden lahjusrahaa oli liikkunut muiden lisäksi myös Työväenpuolueen porukoiden taskuihin. Lulan ensikaudella vaurastuneiden ja toimintaansa muuallakin Latinalaisessa Amerikassa laajentaneiden brasilialaisten rakennusfirmojen tarjoamat lahjukset olivat Perussakin Alan Garcían korruptiosyytösten taustalla. Molemmissa maissa kansalaisten moraalista närkästystä voimisti se, että valtavia vientituloja tuottaneiden raaka-aineiden maailmanmarkkinahinnat heikkenivät samoihin aikoihin.
Lopulta, juuri ennen vuoden 2018 vaaleja, myös Lula sai vankilatuomion – monien kannattajiensa mielestä täysin väärin perustein. Noin kymmenen vuoden tuomion pääperusteena oli asunto, jota Lula ei koskaan omistanut ja jota hän oli ilmeisesti vain kerran käväissyt katsomassa. Joka tapauksessa hänet suljettiin pois vaaleista, jotka hän oli mielipidemittausten mukaan voittamassa. Vasemmistovastaisessa kuohunnassa äärioikeistolainen Jair Bolsonaro nousi presidentiksi.
Lula vietti pari vuotta vankilassa. Hän sai lopulta tuomionsa kumottua. Viime vuoden alussa hän voitti Bolsonaron niukasti vaaleissa ja nousi uudestaan Brasilian presidentiksi.
Brasiliassa vasemmisto on edelleen paljolti ryhmittynyt uudelleen valtiovaltaan nousseen Työväenpuolueen ympärille. Viime vaaleissa se liittoutui monien aiemmin vastustajinaan pitämiensä oikealle kallellaan olevien ryhmien kanssa. Linjaus sai hyväksyntää myös Työväenpuoluetta vasemmalta yleensä kritisoivilta juttukumppaneiltani Rio de Janeirossa:
– Nyt oli tärkeintä voittaa Bolsonaron edustama fasistinen suuntaus. Tämä hallitus ei tule tekemään mitään vallankumouksellisia muutoksia, mutta on fasismin torjumisen aika.
Vaikka juuri kukaan ei odota Lulan hallituksen merkittävästi edistävän Työväenpuolueen aikoinaan julistamia sosialistisia tavoitteita, vasemmistokriitikot löytävät silti syitä hallituksen tukemiseen. Parin sokeriviinalasillisen jälkeen pöytäseurueeni pessimismi rakenteellisten muutosten toteutumisen suhteen yhdistyy optimismiin siitä, että hallituksen sosiaalipolitiikka parantaa köyhien asemaa. Monenlaiset vähemmistöt, alkuperäiskansoista vammaisiin, ovat näkyvästi hallituksen agendalla. Ympäristökysymyksissä Lula on kiinnittänyt aiempaa enemmän huomiota Amazonian tuhon torjumiseen. Tosin hän muistuttaa usein, että ympäristönsuojelu ei saa tapahtua liiaksi työllisyyden ja köyhien elintason kohentamisen kustannuksella.
Lulan maailmanpoliittiset linjaukset saavat erityisesti perinteistä anti-imperialismia korostavilta suuntauksilta toisinaan osakseen innostunutta ihailua. Osalle vasemmistoa tosin Lulan satunnaiset lausahdukset esimerkiksi Ukrainan tilanteesta kuulostavat liiaksi Putinin mielistelyltä. Sen sijaan tiukka linja Israelin suhteen saa laajempaa kannatusta vasemmistopiireissä. Moni kertoo mielellään tarinoita sitä, kuinka Lähi-idässä Lulaa on joskus kutsuttu ”parhaaksi arabijohtajaksi”. Brasilian valtamediassa Lulan tapa verrata Israelin harjoittamaa väkivaltaa natseihin on tuomittu diplomaattisena epäonnistumisena, joka romuttaa Brasilian toiveet toimia välittäjänä Lähi-idän kriisissä.
Perussa puoluekenttä on sirpaloitunut. Senkin nykyhallituksen voi joillain erittäin venyvillä kriteereillä määritellä ”vasemmistolaiseksi”, jos haluaa korostaa, että siinä on vielä rippeitä syrjäytetyn presidentin Pedro Castillon vasemmistolaiseksi itseään kutsuvien tukijoiden piiristä. Heillä on ollut tapana julistaa ystävyyttään Venezuelan hallitukselle ja viittailla marxismi-leninismiin. Toisaalta heitä voi pitää ensisijaisesti korruptoituneina konservatiiveina.
Kokematon Castillo päätyi vankilaan, kun hän toisena presidenttivuotenaan yritti perustuslain vastaisesti hajottaa oikeiston hallitseman parlamentin. Hänen entinen varapresidenttinsä Dina Boluarte, maan ensimmäinen naispresidentti, on aiempaa selvemmin liittoutunut nimenomaan parlamentin laitaoikeiston kanssa. Liiton liimana on konservatiivisia arvoja enemmän kyyninen pragmatismi. Parlamentin vaikutusvaltainen oikeisto tietää, että jos se kaataa halveksimansa presidentin, seurauksena on ennenaikaiset vaalit, joissa moni heistäkin voi menettää hillotolppansa. Presidenttivaltaisessa Latinalaisessa Amerikassa presidentti on yleensä myös hallituksen johtaja, ja presidentinvaalit ovat samanaikaisia parlamenttivaalien kanssa.
Sain Limassa yösijan ystäväni José Tavaran luona. Hän on kristillisen vasemmiston kasvatti, taloustieteen professori Perun katolisessa yliopistossa ja nykyisin myös Perun keskuspankin johtokunnan jäsen. Opin häneltä paljon. Maan rahapolitiikka on häkellyttävän vakaa, vaikka kaduilla saattaa kuohua ja poliisi ampuu mielenosoittajia. Vasemmisto ja oikeisto eivät ole juuri nyt tärkeimpiä määrittelijöitä, kun kamppaillaan demokraattisten oikeuksien ja instituutioiden murentumista vastaan. Vastassa on äärioikeistolaista autoritarismia, jota saatetaan toisinaan höystää vasemmistopopulistisella retoriikalla. Kansalaisten piirissä vallitsee syvä inho poliittista järjestelmää kohtaan.
Sekä Perussa että Brasiliassa käydään kamppailuja demokratiasta. Molemmissa maissa demokraattinen vasemmisto pohtii, keiden kanssa punoa liittolaisuuksia tai muunlaista poliittista yhteisymmärrystä. Kun esillä on voimistunutta fasisminkaltaisuutta, sen torjuminen saattaa syrjäyttää muita tavoitteita. Vaikka varsinaista kansanrintamaterminologiaa kuulee harvoin, historiallinen perustelu kansanrintamaliitoille on etenkin Brasiliassa uudestaan läsnä. Porvarillisesta demokratiasta tehdään aiempaa vähemmän vasemmistolaisia pilkkalauluja.
Brasilian ja Perun tilanteissa on kaikkine eroineen myös monia samankaltaisuuksia Euroopan kanssa. Erityisesti äärioikeiston liittoutuminen bisnesoikeiston kanssa on asia, jonka käänteistä meillä voi olla opittavaa.
Bolsonaro pääsi vuoden 2018 vaaleissa valtiovaltaan houkuttelemalla Kansallisen kokoomuksen kaltaisia bisnesoikeistopuolueita liittoon kanssaan. Kun aiemmin populistista nationalismia julistanut äärioikeisto reivasi Brasiliassa talouspoliittisia linjauksiaan lähemmäksi bisnesoikeiston linjaa, liittoutuminen muuttui houkuttelevammaksi. Näinhän on käynyt myös Suomessa.
Brasiliassa merkittävä osa liberaalina itseään pitävästä bisnesoikeistosta kallistui tukemaan Bolsonaroa, vaikka saattoikin vieroksua tämän rasismia, antifeminismiä ja karkeaa kielenkäyttöä. Perinteisestä keskustaoikeistosta tuli eräänlainen kuninkaantekijä. Vuoden 2022 vaaleissa vasemmisto onnistui houkuttelemaan siitä puolelleen osan, joka riitti vaalivoittoon. Hintana oli radikaalien uudistusvaatimusten aiempaa selvempi laimentaminen. Tulevaisuuden suuri kysymys monille viimeisimmän reissuni keskustelukumppaneille on, missä määrin demokraattisten instituutioiden puolustamisen nimissä tehty maltillistuminen voi luoda edellytyksiä radikaalimpien ihanteiden toteuttamiselle joskus myöhemmin.
Perussa vasemmiston pakka on pahasti sekaisin. Vasemmistoliittoa eniten muistuttava Nuevo Perú on kipuillut epäonnistuneiden liittolaisuuksien kanssa. Perun tiukat puoluelait johtivat tilanteeseen, jossa viime vuosikymmenellä parhaimmillaan lähes viidenneksen äänistä saanut Verónika Mendozan johtama puolue joutui vuosiksi puoluerekisterin ulkopuolelle. Viime vaaleissa se liittoutui osin vaaliteknisen pakon edessä keskustasuuntausten kanssa. Oletuksena oli, että vastassa on nimenomaan oikeistorintama. Toisin kuitenkin kävi.
Voittajaksi lähes täydestä tuntemattomuudesta nousi epämääräistä vasemmistopopulistista retoriikkaa viljellyt Pedro Castillo. Hänen taustallaan oli arvoiltaan konservatiivisia tahoja, joiden kritiikki kohdistui oikeiston lisäksi myös feminismiä ja muita elitistiseksi leimattuja arvoja kannattavaan ”kaviaarivasemmistoon”. Nuevo Perú päätyi silti aluksi tukemaan Castillon hallitusta, koska opposition tärkeimmät ryhmät edustivat enimmäkseen nousevaa äärioikeistoa. Jo ennen Castillon syrjäyttämistä hallitus alkoi kuitenkin itse liittoutua aiempaa selvemmin äärioikeiston kanssa. Monien mielestä Nuevo Perú teki siihen pesäeron liian myöhään.
Brasiliaan verrattuna Perun vasemmistopiireissä vallitsee syvä pessimismi. Kun 1980-luvulla siellä oli Latinalaisen Amerikan kenties vahvin vasemmisto, nyt se on maanosan heikoimpia ja hajanaisimpia. Osa toivoo jostain löytyvän karismaattinen johtaja, joka luotsaa vasemmiston uuteen nousuun. Sellaiseksi viime vuosina usein kaavailtu Verónika Mendoza on osittain vetäytynyt politiikasta ja muuttanut pois pääkaupungista, mutta muitakaan ei oikein ole näköpiirissä.
Turhauttavan johtajahaaveilun rinnalla tulevaisuusnäkymiä nakertavat epäonnistuneet liittolaisuudet. On kokeiltu Brasilian tapaan liittoutumista keskustaoikeiston demokraattisiksi koettujen ryhmien kanssa, mutta myös vasemmistopopulismia saarnaavien konservatiivien kanssa. Jälkimmäisen vaihtoehdon opetukset saattavat olla kiinnostavia esimerkiksi Saksassa, missä osa vasemmistosta pyrkii kasvattamaan suosiotaan kosiskelemalla konservatiivisia äänestäjiä.
Lue lisää: Argentiinaan iski kunnon oikeistopuhuri
uutiskirje 
