Kannaksen torjuntavoiton jälkeen Puna-armeija teki vielä yhden yrityksen valloittaa Suomi. Heinä-elokuussa 1944 taistelut raivosivat kolmisen viikkoa Ilomantsissa, josta olisi ollut yhteys Etelä-Suomen kaupunkeihin. Suomalaiset onnistuivat motittamaan hyökkäävät kaksi neuvostodivisioonaa. Tuloksena oli Ilomantsin voitto, johon jatkosodan taistelut myös päättyivät.
Kristian Kosonen kertoo näistä taisteluista kahdeksannessa sotaromaanissaan Ilomantsin voitto. Alussa Korkeavaaran tienristeyksen puolustaminen nielee suunnattomasti verta, hikeä ja kyyneliä kummallakin puolella. Lopussa sotamiehet ennakoivat osuvasti, että venäläisten menettämästä kalustosta maksetaan vielä kova hinta – niin kuin maksettiinkin sotakorvauksina. Epilogissa ollaan Kouvolassa vuonna 1952 seuraamassa viimeisen sotakorvausjunan matkaa itään.
Kosonen on nykyisten sotakirjailijoiden parhaimmistoa, mutta ei voi mitään sille, että sodan kuvaus on aina suunnilleen samanlaista. Sen takia toivoin häneltä uusiutumista kuudennen kirjan Summan teräsmyrsky arviossa. Sitä saatiin viime vuoden sotavankikuvauksessa Vuosalmen sotavangit.
Nyt Kosonen kuitenkin palaa teräsmyrskyjen pariin.
Ehkä on sittenkin hyvä, että palasi, sillä tässä hän on omimmillaan. Kaikki nämä taistelukuvaukset ja henkilögalleria ovat tuttuja Kososen aiemmista kirjoista, mutta silti Ilomantsin voitto on kuin hypnoosia. Kun on antautunut sen vietäväksi, on se menoa. Loppuun asti väsyneiden miesten kärsimys, jota Ilomantsissa ryydittivät helle ja sen myötä nälän lisäksi piinannut jano, tulevat iholle. Mikä hirveä kohtalo näillä miehillä oli.
Taisteluiden lisäksi Kosonen on taitava henkilökuvaaja. Henkilötyypit ovat tosin tuttuja kaikista aiemmista sotaromaaneista Tuntemattomasta sotilaasta lähtien. On paskantärkeitä upseereita, joista toiset ovat kuitenkin hyviä sotilaita, toiset pelkästään riesa kaikille. On purnaavia, mutta osaavia rivimiehiä, hiljaisia edestä johtavia esimiehiä ja sitten niitä, joille sota on kerta kaikkiaan liikaa. Kauhu halvaannuttaa tai saa karkaamaan linjasta. Ja sitten on niitä sotilaita, jotka hoitavat hommansa niin eleettömästi, ettei heiltä muista edes nimeä.
Jatkosodan viimeisistä taisteluista tuli äsken kuluneeksi 80 vuotta. Enää rippeet Suomea puolustaneista on hengissä ja Suomen Sotaveteraaniliitto on lakkauttamassa itsensä. Asiasta syyskuussa kertoneen uutisen mukaan veteraaneja on elossa enää noin 1 500.
Toistan itseäni: Kristian Kososen ja muiden nykypolven sotakirjailijoiden työ on tärkeää perinnetyötä. Veteraanit väistyvät, mutta heidän tekonsa elävät. Kun laatii näin vahvan muistomerkin kuin Kosonen Ilomantsin voitossa, ei työ ole turhaa vaikka siinä ei sinänsä mitään uutta olekaan.
Kristian Kosonen: Ilomantsin voitto. 367 sivua, Bazar.
uutiskirje 
