Tuskastuttavan kuuman heinäkuun 16. päivänä vuonna 2018 Helsingin yllä pörräsi tiuhaan helikoptereita, kun Trump ja Putin tapasivat maamme pääkaupungissa. Helsingin silloinen pormestari Jan Vapaavuori (kok) iloitsi, että tapaamispaikaksi oli valittu juuri Helsinki.
Yhdysvaltain oma tiedustelu oli todennut Venäjän sekaantuneen Yhdysvaltain vuoden 2016 presidentinvaaleihin. Mitä sanoi Trump, kun häneltä asiasta kysyttiin? Ilmoitti luottavansa enemmän Putiniin kuin Yhdysvaltain turvallisuuselimiin. Asinus asinum fricat.
Kohuhan siitä nousi, jopa omien joukoissa. Pian Trump jo väitti sanoneensa niin vahingossa. Että hänen tarkoituksensa olikin sanoa Venäjän vaikuttamisen olleen ilmeistä. Mitä tästä koko maailmalle päin naamaa valehtelusta ja tökeröimmästä pelastusyrityksestä naismuistiin seurasi?
Ei mitään. Trump on toisella kaudellaan ja jatkaa siitä, mihin viimeksi jäi. On kovin vaikea nähdä, miten se voi tulla yhtään kenellekään yllätyksenä.
Ja nyt Yhdysvallat on neuvotellut ulkoministeritasolla Ukrainan kohtalosta Venäjän kanssa Saudi-Arabiassa. Ukrainaa ei pöydässä nähty.
Kaksi häikäilemätöntä oligarkkia. Ei heidän ole vaikea ymmärtää toisiaan.
Trumpin hallinto puhuu monista asioista samaan tapaan kuin Venäjän. Siinä, missä kylmän sodan aikaan Yhdysvaltoja ja Neuvostoliittoa erottivat kilpailevat maailmankatsomukset, nyt Putin ja Trump vannovat molemmat ”perinteisten arvojen” nimeen. Trump puhuu kaikkea uhkaavasta wokesta, Putin sanoo Euroopan olevan jonkinlainen Sodoma ja Gomorra. Molempien viesti on sama.
Itsevaltius tulee siinä samassa. Johtajaa vastustavat ovat rikollisia, oppositio mukaan lukien. Putinin Venäjällä heidät vangitaan tai tapetaan, Yhdysvalloissa siihen asti ei – vielä – ole menty. Hallinnon puhdistus on jo aloitettu.
Putin on kehittänyt oman historiatulkintansa, jossa Venäjän naapurimaat kuuluvat sille. Trump näkee, että Yhdysvalloilla on oikeus liittää itseensä alueita, esimerkiksi Grönlanti. Imperialismi on päivän sana niin Washingtonissa kuin Moskovassakin.
Trump kulkee Putinin jalanjäljissä myös, mitä tulee ihmisoikeusrikkomuksiin ja – kuten hyvin muistamme – vaalivilppiin. Putin ei salli rehtejä vaaleja, Trump ei tunnusta sellaisten tuloksia.
Kaksi häikäilemätöntä oligarkkia.
Ukraina on puolustautunut Venäjän hyökkäystä vastaan jo yli kaksi pitkää vuotta. Syystäkin se on nähty portinvartijana, joka suojelee muuta Eurooppaa Venäjän aggressiivisilta laajenemispyrkimyksiltä. Rooli ei ole ollut kovinkaan kiitollinen.
Ukrainan kohtaloa on viikon sisällä puitu niin Saksassa, Ranskassa kuin Saudi-Arabiassakin. Ukraina itse on ilmoittanut, ettei aio suostua sen pään yli neuvoteltuun tai huonoon sopimukseen. Ikävä kyllä neuvotteluvaltteja sillä ei juuri ole.
Maanantaina Euroopan johtajat kokoontuivat Macronin johdolla Pariisiin pitämään hätäkokousta Yhdysvaltain otettua Münchenin-kokouksessa kannan, ettei Euroopalla tule olla roolia Ukrainan rauhanneuvotteluissa.
Kokoukseen osallistuivat myös Naton pääsihteeri Mark Rutte, Euroopan unionin Ursula von der Leyen ja António Costa sekä Britannian pääministeri Keir Starmer, joka lupasi Britannian lähettävän joukkoja Ukrainaan.
Rutte puolestaan on sanonut, ettei Eurooppaa voi puolustaa ilman Yhdysvaltoja sen enempää Natossa kuin missään muussakaan organisaatiossa.
Ei Euroopan oma sotilaallinen organisaatio kovin realistinen lähitulevaisuuden tavoite olekaan, vaikka Zelenskyikin sellaiseen aiheesta patisteli. Epäilemättä eurooppalaista armeijaa olisi kannattanut alkaa rakentaa jo kauan sitten – tai viimeistään 2014 – vaan eipä alettu.
Tästä Li Andersson on puhunut ja kirjoittanut. Kun Suomelle tuli kiire liittyä Natoon Venäjän täysimittaisen hyökkäyssodan alkamisen jälkeen, oli vasemmisto ongelmissa.
Mitään muuta vaihtoehtoa kuin Nato ei lopulta ollut, koska kaikille vaihtoehdoille oli aina sanottu EI. Ainoa kyllä kuului, kun joku mainitsi Paasikiven–Kekkosen linjan. Sen ytimeen kuului alistua isomman naapurin päätösvaltaan.
Nyt on tultava toimeen sen melko häiritsevän faktan kanssa, että Naton ykkösmaan ykkösmies on hyvää pataa Putinin kanssa. Vaikka 5. artikla on yhä voimassa eikä Yhdysvallat voi vetäytyä Natosta ilman kongressin hyväksyntää, on eurooppalaista puolustusyhteisöä silti kaikki syyt tiivistää.
Pakka olisi saatava kasaan nyt eikä viidestoista päivä, mutta viidennentoista päivän jälkeenkin Eurooppa painii näiden samojen ongelmien kanssa.
Pääomalla on enemmän valtaa.
Trumpin kannatuksen syitä on pohdittu paljon ja mietitty, mikä siihen auttaisi. On hyvä huomata, että Trumpin nousun taustalla on uusliberalistisen mallin tuonut muutos. Se on hävittänyt teollisuuspaikkakuntien työpaikkoja ja samalla tuonut mukanaan valtavan eriarvoisuuden.
Vauraus ei ole valunut alaspäin, se on keskittynyt entistä voimakkaammin kaikkein rikkaimmille. On ymmärrettävää, että tyytymättömyys leviää ympäri länsimaailmaa. Äärioikeisto on ainoa, joka sanoo räjäyttävänsä vanhan. Siksi ei ole ihme, että moni muutosta kaipaava suuntaa toivonsa nykyajan käärmetohtoreihin.
Muilla on tarjota vain yrityksiä suojella ja korjata vanhaa mallia. Vasemmisto oli viime kaudella hallituksessa Suomessa. Kaikki verouudistukset epäonnistuivat, koska muut puolueet eivät niihin halunneet koskea. Se ei ole vasemmiston vika, mutta tiivistää, kuinka vaikeaa nykyisiä rakenteita on muuttaa. Pääomalla on enemmän valtaa.
Osansa lienee myös kärjekkäillä kulttuurisodilla, joihin osin vasemmistossakin on antaumuksella heittäydytty. Kiivas osapuoleksi asettautuminen on päätynyt vain vahvistamaan äärioikeistoa sekä Trumpin ja Vancen ”pahin vihollinen tulee sisältä” -lietsontaa.
Trump puhuu kuin pahin putinisti. Hän on jopa syyttänyt Ukrainaa ”sodan aloittamisesta”. Mielistelylle on sekä ilmeisiä poliittisia että taloudellisia syitä. Mahtipontinen vaalilupaus sodan lopettamisesta odottaa lunastamistaan, ja Ukrainan luonnonvarat kiinnostavat. Trumpin tarjoama ”mineraalisopimus” oli ennätyksellisen törkeä.
Tässä suurvaltojen intressit yhtenevät, vaikka itsenäisen Ukrainan rikkaudet eivät ole sen enempää Venäjän kuin Yhdysvaltojenkaan. Toinen asia sitten on, kumpaa tämä uhkapeli todellisuudessa enemmän hyödyttää.
Oikea vastaus on ei kumpaakaan. Molemmat miehet ovat reilusti yli 70-vuotiaita, jotka ovat hirttäytyneet menneen haikailuun. Ekologista kriisiä ei kummankaan puheissa kuulu. Toimillaan he pahentavat sitä jatkuvasti, mutta rangaistusta – tästäkään rikoksesta – he eivät tule saamaan.
Emilia Männynväli on KU:n toimituspäällikkö, Jussi Virkkunen KU:n päätoimittaja
uutiskirje 