Tutkimustulokset kaksivuotisesta esiopetuskokeilusta kertoivat, ettei viisivuotiaana aloitetulla esiopetuksella voitu vaikuttaa lasten kouluvalmiuteen, toisin sanoen tasoittaa lähtökohtaisia eroja lasten välillä. Toiset tämä yllätti, toiset ei.
Yksi heistä, jotka eivät yllättyneet, oli kehityspsykologi ja emeritaprofessori Liisa Keltinkangas–Järvinen, joka on korostanut kiintymyssuhdetta kaiken kehityksen pohjana. Aivot kehittyvät sitä vauhtia kuin kehittyvät eikä sitä pedagogiikalla muuteta, hän totesi Helsingin Sanomissa.
Keltinkangas–Järvinen on puhunut paljon siitä, miten suurissa ryhmissä ja vaihtuvien aikuisten keskellä kasvavat lapset kokevat stressiä päiväkotipäivän aikana. Stressaantunut lapsi ei voi oppia, hän vain selviytyy. Jatkuva ylivireys voi jopa muokata lasten aivoja ja hermostoa epäedulliseen suuntaan.
Hoivavalintoja, kuten valintoja yleensä, tehdään kuitenkin epätäydellisessä maailmassa, ja monelle vanhemmalle ne ovat kipeitä. Etenkin äidit kohtaavat enemmän tai vähemmän hienovaraista syyllistämistä, tekivät niin tai näin. Julmin syyllistäjä tosin löytyy usein peilistä.
Asioista puhuminen niiden oikeilla nimillä ei ole kuitenkaan syyllistämistä, herätti se millaisia tunteita hyvänsä kenessä hyvänsä. Varhainen varhaiskasvatus ei ole lasten, vaan kansantalouden ja naisten etu, ja sellaisena siitä pitäisi puhua.
On älyllisesti epärehellistä ja poliittisesti vaarallista, että lapsen edulla perustellaan sellaista, mikä ei vallitsevan tutkimustiedon mukaan sitä ole. Jostain syystä juuri lapsia koskeva tutkimustieto systemaattisesti ohitetaan heitä koskevassa julkisessa keskustelussa, kuten niin ikään kehityspsykologian grand old lady Lea Pulkkinen totesi allekirjoittaneen haastattelussa joitakin vuosia sitten.
Nykyisin tiedetään, että lapsen kehitys ja kiintymyssuhde kietoutuvat tiukasti yhteen.
Kiintymyssuhdeteorian mukaan lapselle muodostuu käsitys itsestään ja maailmasta sen mukaan, miten nopeasti ja ennakoitavasti hoivaaja hänen tarpeisiinsa ja viesteihinsä vastaa. Kiintymyssuhteen päälle rakentuu koko myöhempi mielenterveys ja ylipäänsä toimintakyky, terveyskin.
Hyvin pientä lasta ei voi karaista, voi vain lannistaa.
Päinvastoin kuin usein kuvitellaan, mitä nopeammin ja ennustettavammin lapsen tarpeisiin on tämän varhaisvuosina vastattu, sitä itsenäisempi ja rohkeampi tästä kasvaa. Hän oppii säätelemään tunteitaan ja stressiä, kokee voivansa vaikuttaa elämään ja maailmaan. Vastoinkäymiset eivät lannista häntä lopullisesti.
Muotitermein ilmaistuna, hyvä kiintymyssuhde kasvattaa resilienssiä. Noin karkeasti ottaen.
Nämäkin ovat yleistyksiä ja keskiarvoja. Lapset myös ovat omia itsejään jo syntyessään, eivät mitään tyhjiä tauluja, joista voi muokata kulloiseenkin aikaan ja sen arvoihin sopivia mallikansalaisia – seikka, jota Keltinkangas–Järvinen on myös korostanut. Eri lapset saattavat kokea saman ympäristön aivan toisin. Tämän tietää varmasti ainakin jokainen sisarusten kanssa kasvanut.
Temperamentilla ja perimällä on valtava vaikutus. Onneksi nykyisin ymmärretään paremmin myös neurologista moninaisuutta eikä heti nähdä kiintymyssuhdeongelmaa vaikkapa siinä, jos lapsi välttelee katsekontaktia tai viihtyy huonosti sylissä – sudenkuoppa, johon vuorostaan kiintymyssuhteen korostajat ovat toisinaan langenneet.
Vuosikymmenten takainen puhe esimerkiksi autistilasten ”jääkaappiäideistä” oli kiintymyssuhdeteorian vinksahtanut versio, jossa kaikki palautettiin kiintymyssuhteeseen ja vanhempaa syytettiin lapsen synnynnäisistä ominaisuuksista. Tutkimus kuitenkin osoitti sen vääräksi jo yli puoli vuosisataa sitten, joten sen mukaisten argumenttienkin toivoisi jääneen sinne 1950-luvulle.
Nykyisin nämä argumenttizombiet kummittelevat paitsi paikoin kylmäävänä keskusteluna neurovähemmistöistä, myös kuvitelmana, että lapsista voi valmentaa juuri sellaisia mini-ihmisiä kuin kulloinen yhteiskunta arvostaa. Kuten Lea Pulkkinen kuvaili:
”Koulutuspoliittisen virtauksen uhka on, että se tuottaa ihmisiä, joiden on vaikea kohdata tulevaisuutta. Jos lapset sovitetaan tämänhetkisten aikuisten sorvaamaan muottiin, hylätään laaja-alainen kasvatusnäkemys, joka painottaa lapsen ainutkertaisuutta ja yksilöllisen kehityksen mahdollisuuksia sekä tulevaisuuden rakentamista ihmisessä piilevän, uutta luovan, voiman varaan.”
Hän kritisoi opinpolun aikaistamista ja sitä, ettei leikille ja luovuudelle jää aikaa ja tilaa.
Aina on myös niitä lapsia, joille vanhemman läheisyys ja koti tarkoittavat aivan jotain muuta kuin turvaa. He hyötyvät laadukkaasta varhaiskasvatuksesta eniten, mutta laadukkainkaan varhaiskasvatus ei paikkaa ongelmia, joiden keskellä he joutuvat kasvamaan. Ikävä kyllä ei paikkaa usein kukaan tai mikään muukaan.
Kuitenkin syyttävä sormi osoittaa usein pelkästään vanhempiin, vaikka usein taustalla on myös köyhyyttä ja muita rakenteellisia ongelmia. Toisin kuin poliittisesti tarkoitushakuisesti luulotellaan, tutkimuksen mukaan köyhyyden juurisyy ei useimmiten ole asenneongelmissa. Huono-osaisuuden kasvattaminen on poliittinen arvovalinta, joka osuu ensimmäisenä ja koviten lapsiin. Siitä tulee vielä kallis lasku.
Tutkimuksissa varhaiskasvatuksen tuomat hyödyt koskevat niin ikään vain laadukasta varhaiskasvatusta, mitä tutkimuksen tarkoittamassa merkityksessä on tarjolla aniharvassa paikassa. Vaikka työntekijät olisivat miten taitavia ja venyisivät äärimmilleen, resursseja ei vain ole.
Julkinen keskustelu varhaiskasvatuksesta ja varhaiskasvatuksen jokapäiväinen todellisuus ovat tällä hetkellä kaksi tyystin eri maailmaa.
Varhaista päivähoitoa perusteellaan usein sillä, että lapset oppivat sosiaalisia taitoja, mutta lapsi ei opi sosiaalisia taitoja ikäisiltään, vaan vanhempia ja esimerkiksi sisaruksia jäljittelemällä.
Suuri ryhmä samanikäisiä lapsia on lajimme kehityshistoriaa ajatellen tuore siinä mielessä, että siinä monta samassa kehitysvaiheessa olevaa lasta kilpailee keskenään harvan aikuisen huomiosta. Valtaosan ihmisen kehityshistoriasta suhdeluku on ollut niin päin, että yhtä lasta kohti on monta hoitajaa. Tutkimuksen mukaan suuret pienten ryhmät saattavatkin lisätä ennemmin aggressiota kuin sosiaalisia taitoja.
Mistä päästään siihen, että kehityshistorian näkökulmasta tuore myös tilanne, jossa ensisijainen hoivaaja on vuosikausia pääasiassa yksin vastuussa lapsesta ja kaksin tämän kanssa kotona. Vähemmästäkin mökkihöperöityy.
Ilman muuta vanhemmilla on ensisijainen vastuu lapsistaan ja niin kuuluu ollakin. Mutta juuri siksi sitä toivoisi myös, että kodeissa tehtävää työtä arvostettaisiin eikä vanhempien ja perheen merkitystä vähäteltäisi, oli perhe minkä muotoinen ja tyyppinen hyvänsä.
Ettei vanhempien luottamusta vanhemmuuteensa jatkuvasti nakerrettaisi väittämällä harhaanjohtavasti – tekisi mieli sanoa, suorastaan mielipuolisesti – että vanhemman hoiva varhaisvuosina suurin piirtein tuhoaa lapsen kognitiiviset kyvyt ja akateemiset valmiudet.
Joskus mietin, että nopein, helpoin ja vieläpä ilmainen tapa helpottaa lasten ja perheiden elämää olisi sanoa vanhemmille aina silloin tällöin, että ”hyvin te vedätte”. Että kyllä te tiedätte, luottakaa itseenne ja kuunnelkaa lapsianne, kyllä ne kertovat mitä tarvitsevat.
Lähtökohtaisesti lapsen paras hoitaja on tämän oma vanhempi tai muu lähin aikuinen, kuka tahansa ensisijaisen kiintymyksen kohde. Mutta koska yhteiskunta on rakennettu oletukselle, että myös pienten lasten vanhemmat tekevät palkkatyötä, tarvitaan myös hoivaajien ja varhaiskasvattajien ammattikunta. Heidän ammattitaitonsa – ja usein myös kohtuuttoman venymisensä ja joustamisensa – turvin tämä koko yhteiskunta pyörii.
Vanhempi on myös paras henkilö arvioimaan, millaisia hoiva- ja varhaiskasvatusvalintoja juuri siinä perheessä tehdään. Hänen ei ilman erityistä syytä pitäisi joutua perustelemaan näitä syitä perheen ulkopuolisille.
Vanhemman ja lapsen edut eivät ole vastakkaisia, vaan pikemminkin päinvastoin.
Harvan lapsen etu on sekään, että äiti syrjäytyy työelämästä tai on taloudellisesti täysin riippuvainen mahdollisesta puolisostaan ja siten alttiina esimerkiksi taloudelliselle hyväksikäytölle ja väkivallalle. Harvan lapsen etu on kasvaa myöskään katkeroituneen marttyyrin hoivissa.
Erittäin harvalla on todellinen mahdollisuus hoitaa lasta kotona kolmivuotiaaksi, vaikka näin haluaisikin tehdä. Siksi kotihoidontuen pitäisi olla nykyistä suurempi, ei pienempi.
Mistä päästään siihen, että jos hoivaa ja varhaiskasvatusta – tapahtui se kodin piirissä tai muualla – oikeasti arvostettaisiin, se näkyisi myös rahassa. Kaikkihan lapsia ja heidän hoitamistaan puheissa arvostavat. Mutta niinpä vain on, että niin kotona kuin työkseen hoivaava tulee käytännössä samalla valinneeksi itselleen köyhyyden tai ainakin pienituloisuuden.
Siksi on puhuttava hoivan ja varhaiskasvatuksen laadusta enemmän kuin käytävä mihinkään johtamattomia puolesta–vastaan-sotia. Laatua harvemmin tuppaa saamaan ilmaiseksi. Ja koska lapset ja heidän hyvinvointinsa ovat koko yhteiskunnan etu, kustannuksia on tavattu jakaa koko yhteiskunnan kesken.
Lapset ovat myös sopeutuvaisia ja ihmisaivot muovautuvaiset. Siksi monella eri tavalla voi päästä varsin hyvään lopputulokseen kasvatuksessakin.
Hyvän ja merkityksellisen arjen nimissä soisi kuitenkin, että lapset saisivat olla lapsia ja vanhemmat vanhempia, mitä se kenellekin sitten tarkoittaakaan.
lehti 