Kirjailijoiden elämäkerrat ovat keski-ikään ehtineelle parasta viihdettä eikä niiden painotahdissakaan ole valittamista. Päähenkilöiden asenteet herättävät joskus hämmennystä, mutta suvaitsevaisin mielin olen yrittänyt sivuja käännellä ja kunkin ajan ilmiöitä sellaisinaan lähestyä.
Martti Häikiön mammuttiteosta V. A. Koskenniemestä on kuitenkin ollut tukala niellä. Koskenniemen sapelien kalistus ja kaamea oikeistokallistuma eivät yllätä ketään, mutta erikoiselta tuntuu, että Häikiö lähtee niin estoitta leikkiin mukaan ja hyväksyy kulmaakaan kohottamatta julkeudet ja juonittelut.
Tuula-Liina Varis on kirjoittanut paljon asiaa Koskenniemestä ja päässyt jopa varoittavaksi esimerkiksi kirjaan, joten tartun tässä vain yhteen episodiin, Suomen akatemian perustamiseen, tapahtumasarjaan, joka sai vasemmistoälymystön miltei läkähtymään kiukusta.
Koskenniemeä Kekkonenkaan ei erityisemmin vastustanut, mutta akatemian tulevaa esimiestä, AIV-torneista tuttua Virtasta, hän oli inhonnut vuoden 1945 Nobel-juhlista lähtien.
Koskenniemi johti Suomen kulttuurielämää kuin mustasukkainen despootti ja hallitsi Turun yliopistoa ensin professorina ja sitten rehtorina. Vaatimattomat kandidaatin paperit riittivät runoiluun kuudesta rinnakkain hiihtävästä sotilaasta, mutta akateemisissa huippuviroissa näin heppoinen koulutus oli ennenkuulumatonta.
Sodan lopputulos oli Koskenniemen heimolaisille luonnollisesti katastrofi, mutta vuonna 1948 kun valvontakomissio oli juuri poistunut maasta, säikähtänyt eliitti löysi entisen ryhtinsä ja potkaisi liikkeelle uuden instituution, Suomen akatemian. Tahallaan ja tarkoituksella se täytettiin oikean äärilaidan miehillä.
Koskenniemen lisäksi ainakin Eino Kaila, Yrjö Kilpinen, Onni Okkonen, Rolf Nevanlinna ja A. I. Virtanen suhtautuivat suopeasti kansallissosialistien pyrkimyksiin eivätkä ne olleet Wäinö Aaltosellekaan yhdentekeviä. Alvar Aaltoa esitettiin niin ikään joukkoon, mutta hän ei ollut natsitouhuissa riittävästi ryvettynyt.
Voidaan tietysti kysyä, miksei viimeisiä päiviään demarina elellyt Eino Kilpi, opetusministeri ja SKDL:n myöhempi presidenttiehdokas, mahtanut valinnoille mitään? Parhaansa Kilpi kaiketi yritti ja muistutti Koskenniemenkin harha-askelista ja ansiolistan aukoista, mutta hankkeella oli liian vahva takaaja, presidentti J. K. Paasikivi.
Paasikiven mielestä Koskenniemi oli nyt ja iankaikkisesti Suomen suurin runoilija. Eino Leinossa oli myös alhainen puolensa, mutta Koskenniemi oli yksinomaan jalo. Kun Urho Kekkonen ihmetteli akatemian oikeistovärin määrää, Paasikivi sinkosi avonaisen mustepullon lattialle ja huusi: Mitä saatanaa sinä ymmärrät kulttuuriasioista!
Koskenniemeä Kekkonenkaan ei erityisemmin vastustanut, mutta akatemian tulevaa esimiestä, AIV-torneista tuttua Virtasta, hän oli inhonnut vuoden 1945 Nobel-juhlista lähtien. Siellä, kansainvälisen lehdistön edessä, seppelöity rehukemisti alkoi äkkiä vaatia Karjalan palautusta ja sama arkaluontoinen levy pyöri vuodesta toiseen.
Virtasen jälkeen akatemian esimieheksi valittiin kielitieteilijä Paavo Ravila, joka oli auttanut saksalaisia selvittämään, missä kaikkialla suomalais-ugrilaisia kansoja oikein asui ja miten niiden kanssa tuhatvuotisessa valtakunnassa meneteltäisiin.
Neuvostoliittoa venäjäntaitoinen Ravila ei suinkaan kaihtanut, vaan hän oli tehnyt sinne, mordvalaisalueelle, jopa salaisen tutkimusretken. Suomalaisia kommunisteja Ravila taas vertasi Jeesukseen. Kuten Jeesus toimi syntisen maailman ja Jumalan välittäjänä, myös kommunistit olivat olevinaan ainoita välittäjiä Neuvostoliiton suuntaan.
Kekkosen politiikkaa Ravila arvosteli jyrkästi, mikä vaikutti osaltaan siihen, että presidentti aikansa kärsittyään lakkautti vuonna 1969 koko akatemian. Alkuperäisiä tavoitteitakaan se ei ollut saavuttanut, sillä yhteiskunta oli demokratisoitunut ja muillakin kuin patamustilla porvareilla oli jo sananvaltaa tieteessä ja taiteessa.
Täysin lyttyyn vanhaa akatemiaa ei kannata kuitenkaan lyödä. Vuonna 1937 Koskenniemi markkinoi lämminhenkisessä tietoteoksessa kansallissosialistien reippaita juutalaisoppeja, mutta kirjailijan kuolinvuonna 1962 akatemiaan kutsuttiin Sam Vanni, Samuel, jonka isä oli viipurilainen turkkuri Aron Besprosvanni, äiti Rakel, setä Salomon ja toinen setä Moses.
Vanhan akatemian tilalle luotiin pian uusi, järjestelmää muokattiin ja nykyisin meillä on Aki Kaurismäen ja Tiitiäis-lyyrikko Kirsi Kunnaksen kaltaisia akateemikkoja. Vaikka Koskenniemen tapauksessa oli ehkä onni, ettei hänen suunnitelmansa kahdeksanosaisesta omaelämäkerrasta toteutunut, akateemikko Kunnakselta odottaisi tässä vaiheessa nimenomaan muistelmia.
Kunnaksen asema lastenkulttuurin kiintotähtenä, suomalaisena Krylovina, on kiistaton, mutta erityisen mielenkiintoiseksi tarinan tekee se, että hänen molemmat vanhempansa kuuluvat modernismin uranuurtajiin ja pojat taas Suomirockin klassikoihin.
Isä, Väinö Kunnas, maalasi Olavi Paavolaisen ja Pentti Haanpään kuulut muotokuvat ja tutki Helsingin kadut, jazzpaikat ja ristiriitaisen 1920-luvun urbaanit tunnelmat. Kun Väinö vähän yli 30-vuotiaana kuoli, suomalainen taide menetti Paavolaisen veroisen näkijän.
Alun perin Väinö aikoi kenties jäädä kotikaupunkiinsa Viipuriin, mutta sikäläinen piirustuskoulu heitti hänet kaaressa pihalle. Syykään ei ollut aivan kepeä: nuori Väinö oli osallistunut kansalaissotaan punaisten riveissä. Helsingissä hän sai silti jatkaa opintojaan ja hiljakseen maalaaminen sivuutti mandoliininsoiton, jossa hän myös oli etevä.
Väinön kuoltua Sylvi Kunnas, Kirsin taiteilijaäiti, meni naimisiin kriitikko Einari J. Vehmaksen kanssa. Kriitikko Einari ei ollut kuitenkaan sama mies kuin taidemaalari Einari Wehmas. Einarit olivat miltei ikätovereita ja liikkuivat kumpikin Tulenkantajien liepeillä, mutta siinä missä kriitikko sai lopulta professorin tittelin, maalari hummasi maineensa Yrjö Jylhän hulttioanopin boksissa.
Kirsistä tuli sittemmin kirjailija Jaakko Syrjän puoliso, Juhani Syrjän käly ja vähitellen myös Pantse ja Martti Syrjän äiti. Ja jos Kunnaksissa, Vehmaksissa ja Syrjissä ei olisi kylliksi muisteltavaa, muutaman silmäyksen voisi luoda Tulenkantaja-kirjailijoihin, jotka olivat Kirsin lapsuuden seurapiiriä. Kellä muulla olisi heistä enää henkilökohtaista sanottavaa?
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
lehti 