Kun Antti Rinteen hallituksen hallitusohjelma julkaistiin, se otettiin yleisesti vastaan erittäin positiivisesti. ”Punavihreä kansanrintamahallitus” ottaisi ilmastonmuutoksesta niskalenkin, viimeinkin! Suomi sitoutui silloin hiilineutraaliuteen vuoteen 2035 mennessä. Tavoitetta kiiteltiin myös kansainvälisesti.
Sittemmin hallituksen ilmastopolitiikka on saanut pyyhkeitä aktivisteilta, ympäristöjärjestöiltä ja tutkijoilta. Tavoitteiden ja keinojen on sanottu olevan epäsuhdassa keskenään. Laskelmat perustuvat korkeaan luottamukseen esimerkiksi Suomen päästönielujen kehitystä kohtaan, vaikka tämänhetkinen näyttö viittaa päinvastaiseen suuntaan. Erityisesti keskustapuolueen on katsottu johdonmukaisesti jarruttavan hallituksessa kunnianhimoisia ilmastopäätöksiä.
Yksi näkökulma on kritiikistäkin huolimatta jäänyt keskustelussa vähemmälle huomiolle. Se koskee nykyisen ilmastopolitiikan suurta linjaa, sen ydintä.
Erityisesti keskustapuolueen on katsottu johdonmukaisesti jarruttavan hallituksessa kunnianhimoisia ilmastopäätöksiä.
Parlamentaarista politiikkaa on nimittäin hallinnut 1900-luvun koko jälkipuoliskon lupaus: hallitus vastaa talouskasvun jatkumisesta ja hyvinvoinnin jakamisesta kansalaisille. Tämän lupauksen rikkominen on käytännössä mahdotonta, jos haluaa säilyä vallassa. Niinpä myös Suomen ilmastopolitiikka on ollut pakko sitoa lupaukseen talouskasvun jatkumisesta ja hyvinvoinnin jakamisesta kansalle.
Valitettavasti kukaan ei ole pystynyt osoittamaan, että talouskasvu olisi sovitettavissa yhteen ilmastonmuutoksen kanssa. Kukaan ei toki myöskään ole osoittanut, että talouskasvu ja ilmastonmuutos tai talouskasvu ja luonnonvarojen kulutus olisivat väistämättä ristiriidassa keskenään. On kuitenkin suorastaan mammuttimainen riski rakentaa ilmastopolitiikka sen oletuksen varaan, että voimme jatkaa talouskasvun tavoittelemista samalla kun pysäytämme ilmastonmuutoksen.
Tämä koko kysymys jää kuitenkin poliittisen väittelyn ulkopuolelle. Ainoastaan BIOS-tutkimusyksikkö on Suomessa tehnyt merkittäviä poliittisia avauksia niin kutsuttuun päästöjen ja talouskasvun ”irtikytkentään” liittyen. Muuten poliittinen konsensus on tavoitella kasvua ja etsiä päästöjä vähentäviä toimia samanaikaisesti. Ja tämä laiha ja riittämätön konsensus on siis sitä radikaalia ilmastovouhotusta, jota esimerkiksi perussuomalaiset kritisoivat.
Irtikytkennän vaikeutta korostavat nykyiset suunnitelmat vihreästä siirtymästä. Vihreä siirtymä valitettavan usein tarkoittaa nykyisen energiainfrastruktuurin ja esimerkiksi liikenteen muuttamista uusiutuviin energialähteisiin perustuvaksi. Käytännössä tämä tarkoittaisi valtavaa määrää akkuja ja esimerkiksi tuulivoiman edellyttämää kuparia. Se vaatisi monien tutkijoiden arvion mukaan enemmän mineraaleja kuin koko maapallon nykyiset hyödynnettävissä olevat mineraalivarat. Puhumattakaan kaikesta fossiilisesta energiasta, joka kaiken tämän teknologian tuotantoon vaaditaan.
Valitettavasti ajatus siitä, että vuonna 2060 koko maailma ajelee tesloilla, Atlantti on valtava tuulipuisto ja talouskasvu mahdollistaa runsauden jakamista kaikille, on poliittinen fantasia, jolla pidetään sosiaalidemokratiaa hengissä 2020-luvulla. Nykyinen länsimainen päästökompensaatio ja akkumineraalien kysyntä tarkoittavat jo nyt uuskolonialistista alkuperäiskansojen maiden metsittämistä ja konfliktimineraalien kaivamista käsin globaalin etelän riistokaivoksissa.
On valitettavasti niin, että vaikka Suomen hallitus aktivistien toiveiden mukaan toteuttaisi nykyistä ilmastopolitiikkaansa täysimääräisesti ja nopeuttaisi hiilineutraaliustavoitettaan 2020-luvulle, sama ongelma jäisi edelleen ratkaisematta. Emme pääse helpolla eroon talouskasvun tavoitteesta, ellemme muuta yhteiskunnallisen keskustelun koko agendaa perustavasti.
Mutta entä tämän tekstin otsikko? Onko vain klikinmetsästystä väittää että politiikka perustuu itsepetokselle, jos luonnonvarojen kulutuksen ja talouskasvun irtikytkentä on kuitenkin teoriassa mahdollinen? Itsepetos piilee kuitenkin juuri siinä, että tätä koko kysymystä ei käsitellä vakavasti osana poliittista keskustelua. Kun ennakkoehdoksi keskustelulle otetaan, että irtikytkentä voi tapahtua, jätetään vähintään yhtä todennäköinen, mutta paljon ikävämpi vaihtoehto pois laskuista.
Joskus tulevaisuudessa joku saattaa haluta kysyä meiltä, mistä tiesitte, että olette oikeassa irtikytkennän suhteen, kun näyttöä oli enemmän siitä, että olette väärässä.
uutiskirje 