Ehdotus arvopaperilainsäädännön uudistamiseksi valmistui jo helmikuussa, mutta keskustelu ei vain ota käynnistyäkseen. Mistä vaitonaisuus johtuu?
Kaksi vuotta arvopaperimarkkinalainsäädännön kokonaisuudistusta pohtinut työryhmä luovutti mietintönsä ministeri Tapani Töllille 18.2.2011 (VM, muistio 12/2011). Olennainen osa ehdotusta on professori Eva Liljeblomin tekemä selvitys arvopaperien hallintarekisteröinnin kehittämisestä (VM, raportti 32/2010).
Työryhmän ehdotukset ovat poliittisesti niin ongelmallisia, että poliittisen keskustelun olisi kaiken järjen mukaan pitänyt heti käynnistyä. Mutta enpä vaan ole huomannut. Poliitikot vaikenevat taas visusti, aivan kuin sijoitustoiminnan säätely ei politiikan piiriin kuuluisi.
Päätös moniportaisesta hallintorekisteristä oli tehty jo ennen selvitystyön alkamista. Mutta ketkä päättivät?
Se on kummallista. Eihän tästä ole kuin pari vuotta, kun poliitikot kilvan huusivat toimia pääomamarkkinoiden itsesäätelyn suitsimiseksi. Ja nyt suunta on taas perinteinen, markkinoiden itsesäätelyä suosiva.
Kokonaisuudistus on niin laaja, että tähän tilaan sen kelvollinen esittely ei mahdu. Keskityn siksi seuraavassa kolmeen asiaan, jotka tällaisenaan eivät missään nimessä saa tulevaan hallitusohjelmaan lipsahtaa.
Yksi asia koskee arvopaperien hallintarekisteröintiä, sitä että omistajan sijasta rekisteriin merkitään omistuksen hoitaja. Työryhmä ehdottaa, että arvopaperien hallintarekisteröinti pitäisi sallia myös kotimaisille sijoittajille, kun se tähän asti on ollut laillista vain ulkomaisille sijoittajatahoille.
Toinen asia koskee hallintarekisteröinnin hajauttamista. Työryhmä ehdottaa, että hallintarekisteristä tehtäisiin moniportainen. Arvopaperitilejä ei säilytettäisi enää omistajakohtaisesti arvopaperikeskuksen (Euroclear Finland) järjestelmässä vaan pankkien järjestelmissä.
Kolmas asia koskee omistamisen julkisuutta. Jatkossa vain suuret, yli viiden prosentin omistukset olisivat julkisia.
Perustelut ehdotuksille tulevat suurelta osin professori Eva Liljeblomilta. Niiden mukaan uudistukset lisäisivät suomalaisen markkinapaikan kilpailukykyä. Säästöt kauppakuluissa olisivat vain 2–3 miljoonaa vuodessa, mutta potentiaaliset säästöt tästä ikuisuuteen 50–75 miljoonaa euroa.
Harvoin on yhden professorin yksi selvitystyö yhtä ongelmallisia bruttolukuja tuottanut.
Nettoluvut ovatkin sitten kokonaan toinen juttu, kuten eräissä Kauppalehdessä julkaistuissa kommenteissa on jo todettu. Jos laskelmissa huomioidaan myös säilytyskustannukset, säästöä tuskin tulee. Ja tappiolle mennään heti, jos veronkierto hajautetussa ja yleisöltä salatussa omistamisessa lisääntyy.
Toki myös Liljeblom mainitsee veronkierron lisääntymisen mahdollisuuden, mutta lähinnä teoreettisena mahdollisuutena. Käytännössä veronkierrosta ei hänen mielestään voi tulla ongelmaa siitä yksinkertaisesta syystä, että veronkierto on rikos.
Professoriltamme on jäänyt siis huomaamatta, että vuonna 2008 verottajalle jäi ilmoittamatta 10–14 miljardia veronalaista tuloa, josta veromenetykset olivat 4,5–5,5 miljardia. Tästä sijoitustuottojen vuodot olisivat 500–800 miljoonaa euroa vuodessa, mutta potentiaaliset vuodot tästä ikuisuuteen kymmeniä miljardeja, Liljeblomin omaa laskukaavaa soveltaen.
On siis kaikki syy olettaa, että työryhmän ehdotukset lisäävät verovuotoja myös siinä tapauksessa, että verottajalle oikeus todellista omistamista koskeviin tietoihin säädettäisiin, kuten ehdotus kuuluu. Miksi näin?
No, tietysti siksi, että verottajan käsi ei rajan taakse ylety. Jos verottaja haluaa tietää, kuka esimerkiksi Nordean arvo-osuustilin 502 todellinen omistaja on, vastaus voi olla rahasto X Luxemburgissa. Ja siihen se selvitys sitten helposti tyssääkin, kiitos pankkisalaisuuden.
Todellisen hyödynsaajan henkilöllisyys ei verotusta varten useinkaan selviä. Ja vaikka selviäsi, verotettavan hyödyn määrä on ilmoittajan rehellisyydestä kiinni. Kun tehokkaita varmentamiskeinoja verottajalla ei ole, vero määräytyy viime kädessä omantunnon mukaan.
Veronkiertoon, kuten verottomiin osinkoihin ja luovutusvoittoihin, riittää operointi sellaisen ulkomaille rekisteröidyn bulvaanin kautta, jolla on halu ja kyky salata asiakkaidensa henkilöllisyys. Ratkaiseva kilpailuetu bulvaanille tulee yleensä siitä, että se operoi sellaisesta paikasta, jonka kanssa Suomella ei ole verosopimusta.
Eikä tällaisen paikan löytäminen mikään ongelma ole. Sitä voi kysyä suoraan suomalaisen pankin sijoitusosaston tiskiltä. Ja jos yksi veroparatiisi alkaa liikoja kysellä, niin ainahan sitä voi ohjata rahansa Englantiin, jossa osinkojen veroprosentti on nolla. Jo noin puolet osingoista verotetaan nollaprosentilla.
Aggressiivista verosuunnittelua ja veronkiertoa harjoittavien ei tarvitse pelätä verottajaa, kuten ei myöskään veroministeriötä, jonka ohjauksessa työryhmän ehdotukset on valmisteltu.
Mutta mitä tästä kaikesta ajattelevat poliitikot? Ovatko työryhmän asettamisesta, sen toimeksiannosta ja toimialasta vastuulliset ministerit Mari Kiviniemi ja Jyrki Katainen työryhmän ehdotusten takana?
Selvitysmies Liljeblomin toimeksiannossa todetaan, että tehtävänä on valmistella ”arvopaperien moniportaista hallintaa koskevat tarvittavat lainsäädäntömuutosehdotukset, kuitenkin niin, että omistajakohtainen järjestelmä on vaihtoehto moniportaiselle järjestelmälle ja että sijoittajilla on valintamahdollisuus järjestelmien välillä”.
Toisin sanoen: päätös moniportaisesta hallintorekisteristä oli tehty jo ennen selvitystyön alkamista. Mutta ketkä päättivät? Tähän kysymykseen toivoisin ministereiltä vastausta ennen vaaleja. Vaalien jälkeen on myöhäistä, sillä tällä näkymällä kokonaisuudistuksen periaatteet tullaan sisällyttämään hallitusohjelmaan, ilman poliittista keskustelua.
Eikä suinkaan ensimmäistä kertaa. Marssijärjestykseksi hallitusohjelmien rakentamisessa näyttää tulleen, että ensimmäisessä vaiheessa sovitaan luottamuksellisesti Suomen rikkaimpien veroeduista. Toisessa vaiheessa käydään sitten julkinen poliittinen keskustelu muista esille tulevista asioista niiden kesken, jotka ovat kuitanneet vaiheen yksi.
Hallintarekisterin perustamisen ja sen laajentamisen lisäksi tämä kaava löytyy myös monesta muusta pääomatulon verokohteluun liittyvästä hankkeesta, kuten eriytetyn tuloverojärjestelmän 1993 valmistelusta. Jälkeenpäin aikaansaannoksia on sitten taivasteltu, mutta vain retorisella tasolla.
Miten tämä uusin paketti sitten haastetaan?
Ehdotus, jonka mukaan ”piensijoittajien” nimet salattaisiin, on ristiriidassa paitsi julkisuusperiaatteen myös toimijoiden täyttä tietämystä koskevan oletuksen kanssa, oletuksen jota ilman markkinat eivät taloustieteen oppikirjan mukaan voi tehtäväänsä hoitaa. Tämä pätee varmasti myös arvopaperimarkkinoihin.
Työryhmän toimeksiannon mukaan tavoitteena oli arvopaperilainsäädännön yhteensovittaminen ja yksinkertaistaminen. Mutta käytännössä ehdotusten ja niiden perustelujen valmistelu on pahasti kesken, ja nykymuodossa esitys johtaisi entistä ristiriitaisempaan ja vaikeammin hallittavaan järjestelmään.
Puutteellisen valmistelun vuoksi esityksen suorat ja epäsuorat taloudelliset vaikutukset vaativat täsmennystä. On varsin erikoista, että työryhmässä ei ollut lainkaan verohallituksen eikä harmaan talouden koordinoinnista vastanneen VIRKE-projektin edustajia, vaikka työryhmän mietinnössä kirjoitetaan paljon verovalvonnasta.
Näitä näkemyksiä ovat jo tuoneet esille Osakesäästäjien keskusliitto, harmaan talouden tutkijat, Oikeusministeriö ja hallintarekisterin ylläpidosta vastaava Euroclear Finland, joko työryhmään jätetyissä lausunnoissa tai muuten vaan kansalaisvastuulla.
Mutta missä on poliitikkojen vastuu?
uutiskirje 
