Uskonnottomien ihmisten omantunnon vapauden toteuttamiseen päivähoidossa, koulussa ja armeijassa tarvitaan uutta ajattelua ja asennetta. Omantunnon vapauteen ei kuulu vain oikeus olla pois uskonnon harjoittamisesta, vaan yksilöllä on positiivinen oikeus ilmaista vakaumuksensa ja elää suhteessa muihin ihmisiin tavalla, joka vastaa ja toteuttaa hänen uskonnotonta elämänkatsomustaan.
Julkisen vallan ja julkisten palvelujen on yhdenvertaisuusperiaatteen nojalla paikallaan alkaa suhtautua kunnioittavasti ja myönteisesti uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomia ihmisiä kohtaan. Siihen kuuluu tuen antaminen uskonnottomien ihmisten ja perheiden oman identiteetin toteutumiseen. Päivähoidon, koulun ja armeijan mahdollisten uskonnollisten tilaisuuksien vaihtoehdoksi tulisi yhdenvertaisuuden vuoksi järjestää rinnakkaista ei-uskonnollista ohjelmaa, sillä pelkkä nolla eli oikeus olla pois ei riitä julkiseksi palveluksi.
Yhdenvertaisuusperiaatteeseen sisältyvä mahdollisuus positiiviseen erityiskohteluun on tarkoitettu ensisijaisesti heikommassa asemassa olevien vähemmistöjen tukemiseen eikä vahvan enemmistön etuoikeuksien perusteeksi.
Tuoreen kansainvälisen vertailututkimuksen valossa suomalaiset eivät ole erityisen uskonnollinen kansa.
Monikulttuuriseen yhteiskuntaan kuuluu myös laaja uskonnottomien ihmisten joukko, joka on pääosin suomalaissyntyistä, mutta siihen kuuluu myös muista kulttuuripiireistä muuttaneita. Uskontojen suhteen neutraalin ohjelman tarjoaminen uskonnollisen ohjelman rinnakkaiseksi vaihtoehdoksi ei ole erityiskohtelua vaan yhdenvertaisuuden toteuttamista.
Uskonnon ja omantunnon vapaudesta ja yhdenvertaisesta kohtelusta on säädetty perustuslaissa (6 § ja 11 §) sekä kansainvälisesti muun muassa vuoden 1948 ihmisoikeuksien julistuksessa (18 artikla) ja Euroopan unionin perusoikeusasiakirjassa (10 artiklassa).
Perustuslakivaliokunnan mukaan ”omantunnon vapaus” kattaa parhaiten sekä uskonnolliset että ei-uskonnolliset vakaumukset. Myös sana ”vakaumus” tuli perustuslain 11 §:ään ja 127 §:ään. Ketään ei saa ”ilman hyväksyttävää syytä” asettaa eri asemaan esimerkiksi uskonnon, vakaumuksen tai mielipiteen perusteella. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen mukaan (tuomio 25.5.1993 A 260-A) ihmisoikeussopimuksen 9 artikla tarjoamaa suojaa paitsi uskonnollisille vakaumuksille myös ateisteille, agnostikoille, skeptikoille ja maailmankatsomuksen suhteen välinpitämättömille. (Ojanen ja Scheinin 2011, 413-416)
Ojasen ja Scheininin (s. 417) mukaan ajatuksenvapaus kattaa sekä sisäisen vakaumuksen vapauden ulottuvuuden (forum internum) että yksilön oikeuden ilmaista sisäinen vakaumuksensa ja elää suhteessa muihin ihmisiin tavalla, joka vastaa ja toteuttaa hänen vakaumustaan (forum externum).
Uskonnon- ja sananvapauden taustalla vaikuttavat yleiset ajatukset moniarvoisesta ja suvaitsevasta yhteiskunnasta. Perustuslain 11 §:n ”oikeus ilmaista vakaumus” vahvistaa 12 §:n sananvapautta. Ojasen ja Scheininin (s.418) mainitsema yksilön oikeus elää suhteessa muihin ihmisiin tavalla, joka vastaa ja toteuttaa hänen vakaumustaan, vahvistaa myös hiljaisten, mielipiteistään meteliä pitämättömien uskonnottomien ihmisten omantunnon vapautta. Tämä on tärkeä näkökohta varsinkin ajatellen päivähoitoa ja koulua.
Uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattoman oppilaan uskonnottomat vanhemmat eivät välttämättä halua ”tehdä numeroa” vakaumuksestaan. Kuitenkin jos lapselle on päivähoidossa ja koulussa tarjolla pelkkä ”poissaolo” uskonnollisista tilaisuuksista, se helposti ”tekee numeron” asiasta – tai sen ainakin pelätään tekevän, usein ehkä suotta. Jos ja kun tarjolla sen sijaan on aina myös asianmukaista vaihtoehtoista ohjelmaa, se vahvistaa uskonnottomien perheiden lasten oikeutta elää tavallaan. Samalla julkinen palvelu kunnioittaa kodin katsomusperinnettä lain edellyttämällä tavalla.
Uskonnottoman oikeus elää suhteessa muihin ihmisiin tavalla, joka vastaa ja toteuttaa hänen vakaumustaan, toteutuu valitettavasti monin paikoin vielä melko huonosti.
Päiväkodeissa usein toistuvalle kirkolliselle ohjelmalle vaihtoehtoisen, uskonnollisesti neutraalin kivan ohjelman järjestämiseen harvoin paneudutaan. Sellaista tulisi kuitenkin aina olla tarjolla, koska se on normaalia ohjelmaa, ja uskonnollinen ohjelma on ekstrapalvelua sitä mahdollisesti haluaville.
Kouluissa nyt myös kirkkoon kuuluvat oppilaat voivat olla pois seurakunnan hartauksista ja koululaisjumalanpalveluksista elämänkatsomustiedon oppilaiden lisäksi. Harvassa koulussa on silti kunnolla paneuduttu vaihtoehtoisen, uskontoneutraalin ohjelman järjestämiseen esimerkiksi niin, että kutsuttaisiin ulkopuolisia puhujia ja esiintyjiä tai ryhmä lähtisi ekskursiolle koulun ulkopuolelle samalla kun toiset lähtevät kirkkoon jumalanpalvelukseen.
Armeijassa vain kirkkoon kuulumattomilla on oikeus olla pois uskonnon harjoittamisesta, ja heidänkin tulee anoa sitä. Vaihtoehtoista ohjelmaa heille järjestää sotilaspappi, vaikka hän samaan aikaa puuhaa uskonnollista ohjelmaa. Puolustusvoimien asennetta kirkkoon kuulumattomia kohtaan on luonnehdittu perustellusti syrjiväksi ja nöyryyttäväksi.
Tuoreen kansainvälisen vertailututkimuksen valossa suomalaiset eivät ole erityisen uskonnollinen kansa. Uskonnollisista kysymyksistä ajatellaan enemmän yksilöllisesti kuin jonkun uskontunnustuksen mukaan. Samalla kansalaisten yhdenvertainen kohtelu uskontojen ja vakaumusten suhteen (Perustuslain 6 §) sekä uskonnon ja omantunnon vapaus (11 §) saavat laajan kannatuksen suomalaisilta. (Ketola ym. 2011)
On perustetta kiinnittää kriittistä huomiota siihen, että julkiset palvelut ja laitokset, kuten päivähoito, koulut, oppilaitokset ja armeija ovat ympänneet toimintaansa ympäröivästä todellisuudesta poikkeavan uskonnollisen kasvihuoneilmiön, toistuvat hartaustilaisuudet ja jumalanpalvelukset. Niiden lain mukaisiin tehtäviin ei kuitenkaan kuulu uskonnon harjoittaminen.
Kun koulun joulu- tai kevätjuhlan yksittäinen virsi ei perustuslakivaliokunnan mukaan tee tilaisuudesta uskonnon harjoittamista, miksi tämä ei riitäkään? Miksi koulu näiden juhlien lisäksi järjestää uskonnollisia hartaustilaisuuksia ja jumalanpalveluksia, jopa useammin kuin kerran kuukaudessa? Menettely ei ole sopusoinnussa kotien katsomuskäytäntöjen kanssa.
Valtion ja kunnan tulisi keskittyä huolehtimaan siitä, että kirkko ja muut uskontokunnat voivat toimia ja ihmiset harjoittaa uskontoaan vapaasti samoin kuin siitä, että kenenkään ei ole pakko kuulua kirkkoon tai uskonnolliseen yhdyskuntaan eikä osallistua uskonnon harjoittamiseen vastoin omaatuntoaan ja että yksilöt voivat elää suhteessa muihin ihmisiin tavalla, joka vastaa ja toteuttaa heidän vakaumustaan.
Kirjoittaja on Vapaa-ajattelijain liiton pääsihteeri.
Lähteet:Kimmo Ketola & Kati Niemelä & Hanna Salomäki, Uskonto suomalaisten elämässä. Uskonnollinen kasvatus, moraali, onnellisuus ja suvaitsevaisuus kansainvälisessä vertailussa. Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston julkaisuja 9, 2011.Tuomas Ojanen ja Martin Scheinin: Uskonnon ja omantunnon vapaus (PL 11 §), s. 413–458 kirjassa Pekka Hallberg ym.: Perusoikeudet. WSOYpro, 2011.
uutiskirje 
