Englantilaisen rikos- ja jännitysdraaman Harry Brown (2010) ongelmalähiö on kuin ilmestyskirjan pedon toiveiden täyttymys: tässä tulevat aikamme häijyimmät huumediilerit ja nuorisohäiriköt. Ei ihme, jos 75-vuotiaan Michael Cainen esittämä vetreä eläkeläinen ja elokuvan nimihenkilö pistää tuulemaan. Pohjiksi kiihdytetään tarinan tunnelatausta. Harrykin purskahtaa parissa kohtauksessa itkuun.
Päähenkilön hahmon toimintavalmiuden motivoiminen ammattisotilaan taustalla ei riitä: tarina ampuu reippaasti yli, vaikka tarkka-ampujat osuvatkin tiukimmassa paikassa maaliinsa.
Daniel Barberin ohjaamassa leffassa on hyvää näyttelijätyöskentelyä ja osuvan karheaa miljöökuvausta. Sosiaalidraamana Harry Brown on silti aika luokaton verrattuna siihen, mitä esimerkiksi englantilaisen tv-tuotannon puolella on luotu.
Syntyvässä välienselvittelyssä hyvän ja pahan jännite on kiristetty äärimmilleen: vastakkain ovat valkeus ja pimeys. Vastaavalta pohjalta operoi 1970-luvulla Charles Bronson Väkivallan vihollinen -elokuvissa, ja samaa poltetta on Clint Eastwoodin Likainen Harry -karkeloissa.
Riittävän etäisyyden (huom!) säilyttäen tällaisia elokuvia on toki kiintoisaa katsella. Nyt myös Emily Mortimerin takia, joka tekee hillityn tyylikkään roolityön empaattisena naispuolisena komisariona.
Harry Brown perjantaina Nelosella klo 21.00
uutiskirje 
