Egon Friedell (1878–1938) kutsui tällaista kulttuurillista välitilaa inkubaatioajaksi, jolloin vanha järjestys ei enää toimi eikä uusi aikakausi ole vielä hahmottunut selkeäksi tulkinnalliseksi kokonaisuudeksi.
Yrjö Hirnin (1870–1952) mukaan J.L. Runeberg on eri murrosaikoina saanut toimia aseena ratkaistaessa mitä erilaisimpia ristiriitoja porvariston omassa piirissä ja koko yhteiskunnassa.
Jotta runoilija voisi kuvata historiaa totuudellisesti, hänen tulee tietää ja tuntea historian välttämätön kaitselmus.
Tämä Runebergin näkemys oli Väinö Linnalle myrkkyä, koska Linna lähti siitä, että ihmiset tekevät itse historiansa.
Pertti Karkaman mukaan Runeberg käytti menneisyyden periaatteita kuvaamaan oman aikansa ongelmia.
Agraarisen luontaistalouden ja heimoyhteiskunnan menneisyydestä saaduilla moraalisilla ja siveellisillä velvoitteilla peitettiin 1800-luvun sääty-yhteiskunnan ja nousevan kapitalismin ristiriidat.
Runoilija ja tuotanto irtaantuivat toisistaan
Vuonna 1804 Pietarsaaressa syntyneen Runebergin vanhemmat olivat merikapteeni Lorens Ulrik Runeberg ja Anna Maria Malm.
Tuleva kansallisrunoilija sairasti lapsuudessaan nivel-, luu- ja selkärankatuberkuloosin eli risataudin, jonka vuoksi kehitys hidastui. Hän oppi kävelemään vasta neljävuotiaana.
Johan Ludvigin syntyessä isä oli merillä ja näki ”Jannen” ensi kerran pojan ollessa kolmevuotias.
Vuonna 1837 Runeberg muutti Helsingistä kolmentuhannen asukkaan Porvooseen kymnaasin lehtoriksi.
Piispanistuimen ohella kaupungin sivistyneistön muodosti joukko kauppiaita ja pappeja sekä muutama kymmenen eläkkeellä olevaa upseeria.
Erityistä Runebergin päivää vietettiin ensimmäistä kertaa Pietarsaaressa 1854 runoilijan täyttäessä 50 vuotta.
Varsinaisesti Runebergin päivän vietto alkoi 1858, jolloin Porvoon lukion oppilaat kunnioittivat opettajaansa lauluin.
Vuonna 1874 Porvoon vapaaehtoinen palokunta yhtyi juhlintaan, olihan Runeberg palokunnan kunniajäsen ja palokunnilla oli tuolloin merkittäviä tehtäviä myös aatteen palon ja -janon sammuttajina.
Vänrikit hautasi muun tuotannon alleen
Runeberg halvaantui 1863 saatuaan metsästysretkellä aivoverenvuodon. Hän eli yli 13 vuotta pääasiassa vuodepotilaana ja kuoli 6.5.1877 Porvoossa.
Runebergin kuoleman jälkeen palokunta jatkoi syntymäpäiväperinnettä runoilijan haudalla, jossa vähitellen tuli tavaksi laulaa myös kansallislaulu. Vuonna 1886 siirrettiin juhlameno haudalta edellisvuonna pystytetylle patsaalle.
Helsingin saatua 1885 Esplanadin puistoon Runebergin pojan Waltterin veistämän Runeberg-patsaansa, siirtyivät juhlallisuudet myös sinne.
Etääntyminen Porvoosta ja runoilijan henkilöstä aiheutti menojen irtaantumisen kohteestaan. Esplanadin patsas edusti jo 1800-luvun lopulla suurelle yleisölle ”Maamme laulajaa” ja ”Vänrikkien” kirjoittajaa.
Runebergin vuosien 1826–1844 tuotanto alkoi hautautua 1848–1860 ilmestyneen Vänrikki Stoolin tarinoiden alle. Maamme on Vänrikkien avausruno.
Karkaman mielestä Vänrikkien ongelmallisuus on siinä, että sodan ihanteet johdetaan uskonnollisuudesta ja vapauskäsityksen kielteisyydestä, jossa kuolema koetaan vapautuksena.
”Tosiasiassa sekä nuoret että vanhat soturit ovat vain pelinappuloita kahden vallasta taistelevan valtion väkivaltaisessa välienselvittelyssä. He ovat traagisia sankareita, tuomittu kuolemaan ilman omaa syytä ja ilman, että heidän kuolemansa kuvattaisiin edes traagiseksi.”
Vänrikki Stoolin tarinat ilmestyi 40 vuotta Suomen sodan jälkeen. Matti Klingen mukaan 40 vuoden päästä suurien sotatapahtumien ympärille syntyy uusi aalto ja veteraanikultti:
”Mukana olleet ovat saaneet ainakin henkiset haavansa lääkityiksi, ja he palaavat nyt mielessään sankaruuden aikaan, josta tuntuu tärkeältä todistaa uudelle sukupolvelle, joka on kasvanut ilman sotakokemuksia.”
Pyhän allianssin raskas varjo
Myös kirjallisuustutkimus rajasi Runebergin tuotannon yhä kapeammalle alalle ja oikeisto alkoi käyttää Vänrikkejä ideologisesti hyväkseen.
Raoul Palmgren totesi vuonna 1948 tutkielmassaan Runeberg-ongelma, että työväenluokalle Runeberg on melkein alusta alkaen ollut vastustaja, vihollinen.
Siksi hänet on tehnyt se häikäilemätön tapa, millä porvarillinen taantumus on käyttänyt häntä aseenaan kansallisessa luokkapolitiikassaan:
”Työväenluokalle Runebergista on tullut kumisevan paraati-isänmaallisuuden ja kansalliskiihkon runoilija ennen muita. Ei ole vaivauduttu selvittämään, mikä todella oli Runebergin runoilijatyön johtavana aatteena ja mihin yhteiskuntahistorialliseen vaiheeseen hänen toimintansa liittyi – ja mikä taas on myöhemmän ajan väärennöstä ja hyväksikäyttöä.”
Palmgren muistutti, että Runebergin tuotannosta heijastuu vuosien 1815–1848 Pyhän allianssin järjestelmän raskas varjo, ajan ihmisen aatteellinen antautuminen.
Tämä Palmgrenin näkemys on hyvä muistaa nyt, kun parhaillaan Eurooppaan rakennellaan pääomapiirien johdolla uutta rahavetoista Pyhää allianssia, joka jälleen pyrkii edistymisen sijasta pakkotaantumukseen.
Historioitsija Albert Sorel (1842–1906) tiivisti Pyhän allianssin idean, Venäjän keisarin ohella sen keskeisimmän hahmon, Itävallan ulkoministerinä 1809–1848 toimineen vapausliikkeiden kukistajan ruhtinas Metternichin toimintaan:
”Suurella maailmankomedialla ja eurooppalaisen teatterin korkealla juonittelulla ei milloinkaan ole ollut niin hedelmällistä tekijää eikä niin täydellistä näyttelijää. Tämä ´muukalainen` oli Wienin hengen ja Pyhän allianssin täydellisimpiä ruumiillistumia.”
Vuodesta 1987 jaetun Runeberg-kirjallisuuspalkinnon saajat ovat edustaneet kriittistä linjaa harjoitettuun valtavirtapolitiikkaan nähden.
Lähteet:Raoul Palmgren: Suuri linja – kansallisia tutkielmia. Kansankulttuuri Oy 1948.Pertti Karkama: Vapauden muunnelmat – J.L. Runebergin maailmankatsomus hänen epiikkansa pohjalta. SKS 1982.Matti Klinge: Poliittinen Runeberg. Suom. Marketta Klinge, WSOY 2004.