”Muistan Moskovan Punaisen torin paraatien valtavan vitaalisuuden, muistan äärettömät mittasuhteet nyt viholliseksemme muuttuneessa maassa. Tämä maa on jotakin, joka on aivan lähellä, joka on realiteetti.”
Näin kirjoitti Synkässä yksinpuhelussa kulttuurimatkailija ja muodikas dandy, syksyllä sata kymmenen vuotta täyttävä Olavi Paavolainen.
Kannaksen kasvattina hän oli tottunut Venäjän läsnäoloon, sillä vielä 1920- ja 30-luvulla, kun Pietarin kauppatie oli jo katkennut, Terijoen rannasta saattoi ihailla Kronstadtin tehtaanpiippuja ja Pyhän Nikolaoksen kirkon sädehtivää kupolia.
Stalinin kielitieteellisiä tutkielmia Paavolainen pänttäsi SKDL:n voimahahmon Hertta Kuusisen opastuksella.
Esseekokoelmassa Paavolaisen katse (Avain 2012) Riitta Pyykön osalle on tullut Neuvostoliitto, jonka Paavolainen näki kesän 1939 kiertomatkalla myös sisältä päin. Moskovan humussa hän viihtyi peräti kuusi viikkoa.
Paavolaisen kirjallisen uran alkupiste voidaan piirtää ehkä vuoteen 1925, jolloin Tulenkantajien yhteiskokoelma Hurmioituneet kasvot ilmestyi, mutta päätepiste osuu kiistatta Synkän yksinpuhelun vuoteen 1946.
Tuhatsivuinen sotapäiväkirja leimattiin jälkiviisaaksi mielistelyksi ja sen tekijä hyödyttömäksi esteetikoksi, joka lipitti Mikkelin päämajassa konjakkia sillä aikaa kun oikeat miehet kaatuivat rintamalla. Aseveli Olavi Siippaisen mukaan Paavolainen kävi kyllä uljasta taistelua, mutta ainoastaan TK-miesten kielivirheitä vastaan.
”Pääasiassa siinä pyritään selittämään, miten naurettavan takapajuisia Suomen ulkopolitiikassa sotavuosina oltiin, miten oivallinen valtakunta on Neuvostoliitto ja miten kurjia uskovaiset naiset”, nykyiskansain kirjallisuuden professori Rafael Koskimies lausui kanonisoituna tuomiona Synkästä yksinpuhelusta.
On sanottu, että Koskimies murskasi Paavolaisen samalla tavalla kuin August Ahlqvist Aleksis Kiven tai Lauri Viljanen Vilho Törmäsen. Tahallisen ilkeä kritiikki lannisti lahjakkaat kirjailijat ja säikäytti heidän kustantajansa. Paavolainen ja Kivi on myöhemmin rehabilitoitu, mutta Törmäsen rangaistusta ei ole vieläkään peruttu.
Inarissa syntynyt Törmänen käsitteli esikoisromaanissaan Lapin liikkuvaa työväkeä, mutta todelliselta olemukseltaan mies oli lyyrikko. Tunturilaulujen (1925) säkeet kaikuivat Yrjö Kilpisen sävelin Keski-Euroopan konserttilavoilla ja muuttuivat kotimaassa kansan anonyymeiksi sydänääniksi.
”Kun tunturilla puro hiljaa helää ja luopi kultatähkät pajurukkaan, niin sinäkin, sä Laulu, saatat kukkaan sen ihmismielen, jossa kaiho elää. Ja siksi kiitän sua, Laulu hento: sä siunaat kaihonkukin elämäni…”
Törmäsen runokuva pajuun puhkeavista kultatähkistä on kerrassaan näppärä. Vaikka viljavainiot eivät Lapissa kultaisina aaltoilekaan, maiseman kultaavat pajunkissojen kevättä ennustavat hunnut.
Lapin runoille suitsutettiin ylistystä, mutta arvostelijoiden joukossa oli myös niitä, joiden mielestä ”lappalaiset” pitäisi lukea eri sarjaan kuin suomalaiset. Vähättelyn sijasta Törmäsen turmaksi koitui kuitenkin harkitsematon kiitos.
Kun nuori Edwin Linkomies asetteli Törmästä Tulenkantajien yläpuolelle, ryhmään kuuluva Lauri Viljanen iski takaisin vertaamalla runoja viikkolehtien halpahintaisiin värssyihin. Kustantajat uskoivat Viljasta ja hylkäsivät oitis Törmäsen, joka näki tapahtuneen harkittuna murhana.
Tulenkantajista on tullut modernismin legenda ja ikoni, mutta kuka muistaa ainuttakaan Olavi Paavolaisen, Elina Vaaran tai Viljasen itsensä laatimaa runoa? Vasta laulu takaa runolle ikuisen elämän, kuten tiedämme Yrjö Jylhän Häätanhusta, jossa mulla on hautajaiset ja sulla häät.
Viimeisenä kirjailijavuotenaan 1946 Paavolainen julkaisi Synkän yksinpuhelun lisäksi fragmentteja Neuvostoliiton matkakirjasta, joka ei koskaan valmistunut.
Neuvostojen maan tuntemus vei Paavolaisen Suomi-Neuvostoliitto-Seuraan, vaikka hän vierasti sen ympärillä leijuvaa opportunismin käryä. ”Tahtoisin olla mukana – ja kumminkaan en tahtoisi.”
SNS kustansi Paavolaisen venäläisesseet, jotka olivat jo ilmestyneet Suomen Kuvalehdessä. Näin syntynyttä Pietari-Leningrad-kirjaa täydennettiin Vera Inberin ja Ilja Ehrenburgin artikkeleilla, koska Leningradin piirityksestä Paavolaisella ei ollut tietenkään kokemusta.
Paavolaisen isänmaalliset vastustajat kohottelivat merkitsevästi kulmiaan, mutta SNS:n ensimmäisten kirjailijoiden joukossa oli sellaisiakin herroja kuin teollisuusmies Heikki Huhtamäki tai teatterimies Eino Salmelainen, jonka puolueettoman arvion mukaan neuvostoteatteri oli maailman parasta.
Matkakirjan aineistoa riitti myös Tammen kustantamaan lukukirjaan Naapurimme Neuvostoliitto, jota oli ilmeisesti ajateltu Maamme kirjan jatko-osaksi. Kun kotitölli oli tuttu, oli aika tutustua naapurin isoon kartanoon.
Paavolainen käsitteli esseissään neutraaleja teemoja, tanssitaidetta ja Volgan maisemaa, mutta Stalin-jaksossa siunailtiin, millainen onni Suomea olikaan kohdannut, kun neuvostovaltion johdossa istui mies, jota kiinnostivat erityisesti kansallisuuskysymykset ja pienten kansojen suojeleminen sorrolta ja riistolta.
Stalinin kielitieteellisiä tutkielmia Paavolainen pänttäsi SKDL:n voimahahmon Hertta Kuusisen opastuksella ja myöhemmin suhde lämpeni rakkaudeksi. Vasemmalle kallistui myös radioteatterin ohjaaja Marja Rankkala, johon Paavolainen vanhemmiten ihastui.
Paavolaisen vihittyä vaimoa, toimittaja Sirkka-Liisa Virtamoa, kutsuttiin ”punaiseksi paloautoksi”, mutta punaisella tarkoitettiin vain tukan väriä. Paloauto taas kuvasti Virtamon kantavaa ääntä ja pitelemätöntä vauhtia. Pariskunnan poika, isoisän mukaan ristitty Pekka Paavolainen, on nykyisin huippuluokan ortopedi ja pojanpojat arvatenkin aikamiehiä.
Kirjailija Helvi Hämäläinen rakasti elämänsä loppuun saakka – kaunaisesti ja palavasti – Paavolaista, mutta hänen poikansa Jussi syntyi viikon kestäneestä avioliitosta labiilin Niilo Haapmanin kanssa. Kun Hämäläinen tuli raskaaksi ja vaati Haapmania vihille, kävi ilmi, että tällä oli imeväisikäinen tytär ja kuulutukset äidin kanssa vetämässä.
Kaikki mahdolliset lapset jäivät kuitenkin orvoiksi, sillä tykkimies Haapman, siviiliammatiltaan taivaanrannan maalari, kaatui jo jatkosodan hyökkäysvaiheessa.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 