Ministeri Merja Kyllönen puhui suunsa puhtaaksi Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä (1.2.). Ihan kiinnostava kokonaisuus, joka jätti lukijalle kuvan sanavalmiista ja osaavasta ministeristä. Mutta haastatteluun sisältyi myös varsin ongelmallista osoittelua.
Kyllönen jakoi puolueensa kolmeen linjaan: ”ei–ei-linjaan”, jolle mikään ei käy, ”tasa-arvon linjaan”, joka pitää etusijalla ihmisten oikeuksia, ja linjaan, ”joka pyrkii yhteistyöllä käytännön tuloksiin”. Itsensä hän sijoittaa ”käytännön yhteistyön” linjaan, jonka esikuviksi hän nimeää Kalevi Kivistön ja Claes Anderssonin.
Minusta jako on astianmakuinen ja vanhentunut.
Minun käsitykseni mukaan käytännön yhteistyötä kannattavilla ei ole mitään erillistä poliittista ohjelmaa. He ovat vain muina miehinä ja naisina julistautuneet muita yhteistyökykyisemmiksi. Ja näin tehdessään he ruokkivat sitä, mitä he ei–ei-linjaksi kutsuvat. Jees–jees on ei–ein paras kasvupohja. Sen tietää jokainen, joka jees-miesten tai -naisten pöytään on joskus eksynyt.
Minusta aikakautemme suurin ongelma ei ole käytännön yhteistyön puute, vaan aivan uskomattomiin mittoihin noussut yhdenmukaisuuden paine, jota käytännön yhteistyöllä usein perustellaan. Sen paineen alla itsestäänselvyyksinä nähdään myös aidosti ongelmalliset asiat. Ja kun vastaväitteet jäävät esittämättä, päätökseksi tulee esikypsä kompromissi, eli pannukakku.
Niistä onkin viime vuosilta aika paljon näyttöä, niin Suomessa kuin laajemmin.
Näistä pannukakuista käytännön yhteistyötä tekevät eivät kuitenkaan halua ottaa poliittista vastuuta. Omalla tavallaan tämän tunnustaa myös ministeri Kyllönen. Hänen mukaansa ”meillä on asiat hyvin niin kauan kun ei tarvitse seistä Pystykorvan kanssa rajapuomilla.”