Nihilismin ABC osa 8
Nationalismia on sanottu suurpääoman kansalle kertomaksi iltasaduksi, jotta kansa näkisi kannustavia sankariunia. Kysyä sopiikin, kenen hyväksi tarkasti ottaen on tehty ne teot, jotka äidinkielellä sanottuna on tehty isänmaan hyväksi?
Isäni oli sotavankina Neuvostoliitossa vuosina 1943-44. Omasta tahdostaan hän ei tätä ensimmäistä ulkomaanmatkaansa tehnyt. Matkan perimmäinen syy oli korkeemmas käres, kun 481 miehen kaukopartio lähti 14.3.1943 Rukajärven Korpijärven kylästä tuhoamaan neuvostojoukkojen noin 60 kilometrin päässä sijaitsevaa Jeljärven kylän huoltokeskusta sekä Muurmanskin radan pistoraidetta.
Jokaisella oli selässään reppu täynnä räjähdysaineita, ampumatarvikkeita ja muonaa.
Isälläni kävi huono tuuri, kun hän paluumatkalla jäi kymmenen muun miehen kanssa Ontajärven rannan ja läheisyydessä olevien neuvostosotilaiden miehittämien saarten väliin. Pako motista osoittautui mahdottomaksi. Alkoi yli 600 päivää kestänyt sotavangin raskas jotos. Suurin osa vankeusajasta kului 500 kilometriä Pietarista itään sijaitsevalla Tserepovetsin leirillä.
Kun isäni palautettiin 1 256 kohtalotoverinsa kanssa Hangon karanteenileirille marraskuun 22. päivänä 1944, hän oli 21-vuotias 172-senttinen nuorukainen, joka painoi 39 kiloa.
Perinteisen suomalaisen kaavan mukaan isästäni olisi pitänyt tulla armoton ryssän vihaaja, antikommunisti, joka ei olisi pieraissutkaan itään päin ja olisi myrkyttänyt lastensa mielet mitä synkimmillä ryssätarinoilla.
Isäni oli kuitenkin toista maata. Hän ei ryssitellyt eikä kiroillut edes viimeisinä vuosinaan, vaikka ankara Alzheimerin tauti katkoi hänen aivoistaan ”viestiyhteyksiä” yhden toisensa jälkeen.
Kovin usein hän ei ankarista kokemuksistaan kertonut. Vasta vuonna 1969 sotavangeille myönnettiin lupa perustaa Sotavangit ry. Sitä ennen heitä ei ollut virallisesti ”olemassa” enempää Suomen kuin Neuvostoliitonkaan katsannossa.
Yhdistyksen retkillä isäni kävi ahkerasti. Siellä kohtalotoverit pystyivät purkamaan tuntojaan. Tuskinpa me äitini ja sisareni kanssa olisimme ymmärtäneet niistä paljonkaan, vaikka hän olisi kaatanut koko kokemustensa kirjon niskaamme. Kohtalotoverit ymmärsivät.
Perheemme eli tavallista työteliästä elämää rintamiestalossa Pohjois-Savon Vieremällä, nykyisessä olympiakultapitäjässä. Monenlaisia töitä tehnyt moniosaajaksi kouliintunut isäni opetteli kirvesmiehen taidot yli 40-vuotiaana.
Noin 3 400 suomalaisesta sotavangiksi jääneestä oletetaan menehtyneen leireillä noin 1400 miestä. Viimeinen suomalainen sotavanki, multialainen Reino Lahtinen palasi Karagandasta toukokuun 29. päivänä 1959 mukanaan saksalainen vaimo ja neljä lasta.
Neljäs lapsista syntyi paluumatkalla Suomen suurlähetystössä Moskovassa. Vangiksi Lahtinen jäi Uukuniemellä huhtikuussa 1940.
Isäni oli mukana useilla matkoilla, kun suomalaiset ja neuvostoliittolaiset sotavangit tapasivat toisiaan 1980-luvulla sekä Suomessa että Neuvostoliitossa. Maljoja oli kohotettu rauhan- ja ystävyyden hengessä. Ei ryssitellen eikä tsuhnitellen.
Kova kohtalo yhdisti. Suomesta palautettiin Neuvostoliittoon vuoden 1944 loka-marraskuussa 42 783 sotavankia. Jatkosodan aikana Suomessa kuoli 22 000 neuvostosotavankia, joista 1 200 ammuttiin.
Tässä 20-osaisessa juttusarjassa käsitellään vähättelyyn ja mitätöintiin tähtäävän nihilismin ilmenemismuotoja eri näkökulmista, ja miten se on ilmennyt eri aikakausina.
uutiskirje 
