Myönnän, että on hirveän vaikeaa kirjoittaa tätä kolumniani päivä ennen Ajankohtaisen kakkosen tiistaista Venäjä-iltaa, joka taas on jo ohi ja unohdettu tämän lehden ilmestymispäivänä. Mieluummin kirjoittaisin shown jälkeen, jolloin pystyisin kertomaan sen, mitä en voinut (pystynyt, kerinnyt) sanomaan studiossa.
Toisaalta ehkä voin ennakoida ja samalla tarkistaa, tunnenko Suomea ja täällä vallitsevaa ilmapiiriä sekä samalla sitä ryhmää, johon itsekin kuulun. Tarkoitan Suomen venäjänkielisiä.
Olen uskollisesti katsonut Ylen kaikki teemaillat. Harvoin niissä onnistutaan rakentamaan asiallista keskustelua aiheesta, koska vieraita on yleensä liian paljon. Vetäjillä on selkeä käsikirjoitus ja tiukka aikataulu, minkä takia tällaiset ohjelmat muistuttavat aika paljon perinteisiä seminaareja. Rivissä on eritasoisia asiantuntijoita, taviksia ja uteliaita. Jokaisella on omat puheenvuoronsa, mutta keskustelua ei synny, koska jokaiselle on tärkeämpi saada ulos omat ajatuksensa, uskomuksensa, pelkonsa tai vain itsensä. Kukaan ei oikeastaan kuuntele, mitä toiset sanovat.
Ulkopuolelta on paljon helpompi vaikuttaa tyytymättömään osaan kansasta, osaan joka kokee olevansa syrjitty.
Ihmeellistä, onhan Yleisradiolla erikoinen asema: se voi nostaa keskusteluun tärkeitä asioita, avata yhteiskunnallisia keskusteluja ja viedä ne korkeammalle tasolle, jopa löytää ratkaisuja ongelmille. Eikö ole aikaa valmistella teemailtoja? Selvittää vieraiden näkökulmia etukäteen, valmistaa tarkentavia kysymyksiä, jotta populistit eivät pääsisi viemään keskustelua metsään. Tai ujoillakin olisi mahdollisuus saada oma kantansa selkeämmin esille?
No, ehkä nyt kaikki menee ihan eri tavalla. Hassua, että tietynlainen jännitys, jonka koen kirjoittaessani tätä tekstiä, on menneen talven lumia jo ylihuomenna.
Miksi minua sitten jännittää? Ehkä se, että monet kieltäytyivät tulemasta, koska eivät pitäneet osallistujien listasta. Yksi tuttavistani kirjoittikin, että tuntee vahvaa vastenmielisyyttä tiettyjä vieraita kohtaan eikä ymmärrä, kuinka voi olla samassa studiossa heidän kanssaan.
Myönnän, että itsekin mietin, kannattaako suostua, jos lopputulos on ennalta arvattavissa. Luulenko itsestäni liikoja, kun yritän selittää omaa osallistumistani sillä, että voisin yrittää tasapainottaa keskustelua? Varsinkin tilanteessa, jota on vaikea selittää millään tavalla. Sama tuttavani on vakuuttunut, että vieraita valittiin nostattamaan katsojalukuja ja todistamaan Suomen sananvapauden tasoa.
Surullista, jos tämä on totta. Jaksan edelleen uskoa, että luottamus televisioon voi saada aikaan paljon positiivista yhteiskunnan kehityksen kannalta. Varsinkin tänään, kriisin keskellä, jolloin sodan mahdollinen puhkeaminen on valitettavan mahdollinen. Samalla voivat kiristyä eri ryhmien väliset suhteet, mikä on hyvin vaarallista missä vain, Suomessakin. Tällaisen kehityksen välttämiseen tarvitaan vastuullista tahtoa. Onko sitä tänään?
Se mikä minua koskettaa erityisesti, ovat Suomen venäjänkieliset. Kun TV2 julkaisi teemaillan vieraiden nimet, sain heti kuulla, että olen jokapaikan höylä, etten voi edustaa koko vähemmistöä ja muutenkaan mielipiteeni ei vastaa vallitsevia trendejä.
Mielestäni kutsuttujen keskuudessa on paljon uusia ihmisiä, jotka edustavat aika lailla venäjäkielisten hyvin moninaista väestöä Suomessa. Itse en edusta muita, ei minulla ole valtuuksia siihen. Toisaalta tiedän hyvin, kuinka tarkasti seuraavat tekemisiäni varsinkin ne ihmiset, jotka surevat, ettei venäjänkielisillä ole omaa edunvalvontaelintä. Ja sitä ei ole, ikävä kyllä.
Tiedostan kyllä, kuinka heterogeeninen on ryhmä, johon itsekin kuulun. Keskikokoisen suomalaisen kaupungin verran ihmisiä kaikkine ominaisuuksineen, sosiaalitaustoineen.
Olin viime viikolla Joensuussa keskustelemassa siitä, miten Ukrainan tapahtumat vaikuttavat meihin, Suomessa asuviin venäjänkielisiin. Onhan se vaikuttanut. Myöskään täällä jotkut eivät voi puhua perheenjäsenien kanssa politiikasta, Krimistä, Venäjän toimista Ukrainassa.
Sekin pitää ottaa huomioon, että täällä asuvat ne, joiden juuret ovat siellä. Toiset ovat viettäneet lomansa ukrainalaisten sukulaisten luona, toiset ovat syntyneet siellä, hyvin monilla on Ukrainassa sukulaisia tai kavereita. Heidän kauttaan saa hyvin erilaisia totuuksia nykyisistä tapahtumista.
Joensuun keskustelun aikana kävi ilmi, että yksi keskustelijoista on kotoisin Itä-Ukrainasta. Hänen mukaansa tahto olla osaa Venäjää on ollut siellä päin jo kauan, koska vallanpitäjät eivät ottaneet siellä asuvia huomioon. Ymmärsin sen niin, ettei itsenäisessä Ukrainassa 23 vuoden aikana ole ollut pyrkimystä rakentaa kansallista identiteettiä. Osaa kansasta ei otettu huomioon ollenkaan, mikä johti siihen, missä ollaan nyt.
Opitaanko tästä Ukrainassa ja myös muualla? Miten käy valtiolle, joka ei pysty yhdistämään kansalaisiansa? Olen yrittänyt puhua tästä jo vuonna 2007, jolloin Tallinnassa tapahtui Pronssiyö. Sitä tuskin voi verrata ukrainalaiseen kriisiin, mutta joitakin yhtymäkohtia on. Eritoten dialogin totaalinen puuttuminen yhteiskunnassa. Se voi johtaa siihen, että ulkopuolelta on paljon helpompi vaikuttaa tyytymättömään osaan kansasta, osaan joka kokee olevansa syrjitty.
Minusta ratkaisujen etsiminen on tärkeää – Suomessakin. Kyse ei ole lojaalisuudesta vaan siitä, kuinka rakennetaan kuulumista yhteiskuntaan. Siis jokaisen kansalaisen – riippumatta lähtökohdista. Se ei ole vaikeaa, eihän?
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.
uutiskirje 
