Onko kukaan kuullut Virtasesta tai Lahtisesta, joka paljastuisi huijariksi? Luultavasti ei, sillä todellinen huijari esiintyy leuhkoissa lainahöyhenissä ja käyttää nimeä Tage Efraim Melin, Gunnar af Heidenstam tai suorastaan Axel Oxenstierna.
Järkevä ihminen käsittää, ettei vitosta vippaava kreivi Oxenstierna liiku oikealla asialla, mutta huijari hakeekin tolvanoita, joiden mielestä herraskainen nimi on rehellisyyden paras tae.
Huittisissa syntynyt Kullervo Tuominen vaihtoi nimensä Eugen Ståhleksi ja ilmoitti olevansa koruyrittäjä, kaivoksenvaltaaja, miljoonaomaisuuden perijä ja Urho Kekkosen poika.
Ghanalaisessa kultabisneksessä touhuttuaan Danhammer huomasi olevansa myös Gonjan kuningaskunnan prinssi.
Sointuva nimi ja vakuuttava ansiolista saivat aikaan sen, että Euran, Liedon ja Lohjan höyrypäät mättivät upporikkaaksi luullulle Ståhlelle aina vain lisää rahaa. Huittisten mies ei ollut suinkaan hullu, vaan erittäin viisas: hän ei jättänyt edes sormenjälkiä, koska piti paperiallergian tai sikainfluenssan takia jatkuvasti hanskoja.
Julkisuudessa ei ole kerrottu, miten Tuominen päätyi Ståhleen, joka on yleisesti tunnettu sukunimi ja samaa juurta kuin Stål, Ståhlberg tai Stalin. Kaikki ovat teräsmiehiä, mutta Kryptonin sijasta useimmat Ståhlet ovat lähtöisin Raumalta.
Vänrikki Stålin lisäksi aikakirjoihin on piirtänyt nimensä vänrikki Ivar Ståhle. Oikeistolainen lurjus jäi Café Esplanadiin istumaan, kun Ernst Tandefelt nousi pöydästä ja kipaisi Nervanderinkadulle ampumaan sisäministeri Heikki Ritavuoren.
Suojeluskunnan yliesikunnan mukaan vänrikki Ståhle oli teon aikaan, helmikuussa 1922, sairauslomalla, mikä riitti alibiksi. Kukapa nyt kurkku kipeänä murhajuonia punoisi.
Pieksämäellä syntynyt Jouko Juvonen otti niinkin pöyhkeän nimen kuin Carl J. Danhammer. Muutama vuosi sitten Danhammer valittiin Suomen turhimmaksi julkkikseksi, mutta tyhjin toimin hän ei ole suinkaan nurkissa pyörinyt.
Danhammer on ollut liikemies, ravintoloitsija, laulaja, Anu Saagimin aviopuoliso, Vesa Keskisen avioliittoneuvoja, linnakundi ja tietenkin perussuomalainen poliitikko. Ghanalaisessa kultabisneksessä touhuttuaan Danhammer huomasi olevansa myös Gonjan kuningaskunnan prinssi.
Näillä näkymin Danhammer ja Ståhle eivät isiensä valtaistuimia hamua, mutta kumpikin muistuttaa huijarityyppiä, josta käytetään venäjässä sanaa samozvanets. Suomen kieli tuntee itsemurhan, itsepalvelun, itsesitojan ja itsetyydytyksen, mutta samovar ei käänny ”itsekeittäjäksi” eikä samozvanets ”itseristijäksi”.
Kuinka tahansa, sana tarkoittaa identiteettivarasta, väärällä nimellä esiintyvää kruununtavoittelijaa, jollaista ei tasavallan oloissa usein tapaa. Matti Klemettilä julistautui tosin kuningas Matti I:ksi ja Nätti-Jussi koko Suomen omistajaksi.
Tiesittekö muuten, että paavi kutsui Nätti-Jussin kerran palatsiinsa? Juuri kun oli päästy jutustelun alkuun, Hitler ja Mussolini tupsahtivat sisään. Yllätysvieraat istutettiin penkille, ja siinä he ryhtyivät keskenään kuiskailemaan. ”Kuka on tuo korkealakkinen mies Nätti-Jussin vieressä?” Hitler supatti Mussolinin korvaan.
Venäjällä väärien kruununtavoittelijoiden historia alkaa sekasorron ajasta, joka ravisteli valtakuntaa 1500- ja 1600-luvun taitteessa. Rurikin dynastia oli tuolloin sammunut eikä Romanovin dynastiaa ollut vielä näköpiirissä.
Iivana Julman poika Fjodor I jäi viimeiseksi Rurik-hallitsijaksi, sillä nuorempi veli, yksitoistavuotias kruununperillinen Dmitri murhattiin keväällä 1591 karkotuspaikassaan Uglitšissa.
Valtatyhjiö houkutteli esiin neljä huijaria, joista jokainen tekeytyi tsarevitš Dmitriksi. Kun miesten henkilöllisyyttä voidaan vain arvailla, heistä käytetään nimiä Vale-Dmitri I, II, III ja IV.
Huijareista menestyksekkäin oli Vale-Dmitri I, mahdollisesti munkki Grigori Otrepjev. Puolalaisten marionettina valepukki pääsi valtaistuimelle ja ylensi ylhäisövaimonsa Maryna Mniszechin valetsaarittareksi.
Parin vuoden kuluttua Vale-Dmitri I tapettiin, mutta samoihin saappaisiin ja samaan aviovuoteeseen harppasi Vale-Dmitri II. Huijaria kutsuttiin myös Kalugan varkaaksi, kun taas Vale-Dmitri III oli Pihkovan varas ja Vale-Dmitri IV Astrakaanin varas.
Sotkuisen kaaoksen päätyttyä identiteettisirkus ei kuitenkaan päättynyt, vaan 1700-luvun jälkipuoliskolla, Katariina Suuren sinänsä vakaalla hallituskaudella, naamioleikki jatkui.
Lähtölaukauksena oli tälläkin kertaa laillisen hallitsijan odottamaton kuolema: Katariina kaappasi vallan mieheltään Pietari III:lta ja luultavasti myös murhautti hänet.
Vale-Pietareita putkahteli nyt ulkomaita myöten. Joukossa oli kaksi talonpoikaa, yksi sotilas, Donin kasakka Jemeljan Pugatšov ja uskomaton Šćepan Mali (”Tapani Pieni”), joka nousi vilppinsä ansiosta Montenegron yksinvaltiaaksi.
Huijaavien naisten vuoro koitti 1900-luvulla, mutta jo Katariina Suuren aikaan esiin astui seikkailijatar Jelizaveta Vladimirskaja.
Nuori nainen väitti olevansa neitsytkeisarinna Elisabetin tytär, Pietari Suuren tyttärentytär ja Venäjän kruunun oikea perillinen, mitä saksalaisesta Katariinasta ei voinut hevin sanoa.
Jelizavetan todellinen henkilöllisyys jäi hämärän peittoon. Aiemmin hän oli käyttänyt nimiä Fräulein Frank, Madame Scholl ja Madame Trémouille, mutta ruhtinatar Tarakanova, ”Torakkaruhtinatar”, hänestä tuli vasta kuolemansa jälkeen.
Raymond Bernardi n Tarakanova-elokuvan suomalaisversiossa Jelizavetasta tehtiin ”väärä tsaarintytär”, mutta paremmin epiteetti sopii niihin huijareihin, jotka päättivät hyötyä Nikolai II:n perheen murhasta.
Suuriruhtinatar Anastasia sai manttelinperijäkseen viisi Vale-Anastasiaa, Tatjana kolme Vale-Tatjanaa, Maria kaksi Vale-Mariaa ja Olgakin oman Vale-Olgansa. Suuriruhtinas Alekseiksi tarjoutui vuosina 1927–1988 kuusi herrashenkilöä.
Keisariperhe kasvoi myös uusilla lapsilla: Suzanna Catharina de Graaff ilmoitti olevansa Ranskaan adoptoitu Aleksandra-tytär, minkä kuuluisin Vale-Anastasia, Anna Anderson, meni hulluuksissaan vielä vahvistamaan.
”Siskokset” Vale-Aleksandra ja Vale-Anastasia aloittivat kirjeenvaihdon, jossa muistot oli pakko korvata valemuistoilla ja miettiä koko ajan, onko tuo siskokultakin (meikäläisen lailla) vain sekopäinen huijari.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
