Puheenvuoro
Jos Marxin teksteihin ja teorioihin viittaamisessa usein onkin järkeä (vaikka Marx oli monitulkintainen), niin marxismin nimeen vannomisessa ei ole totisesti mitään järkeä, sillä marxismilla voidaan tarkoittaa melkein mitä tahansa; ja tunnetuimmassa muodossaan marxismi-leninisminä marxilaisuuden tärkein tehtävä oli olla diktatuurin apologia.
Olen Pertti Koistisen kanssa täysin samaa mieltä siitä, että kapitalismianalyysi on nähtävä teoreettisena ja sivistyksellisenä visiona, joka haastaa tutkimaan (myös) kansainvälistyviä ja globaaleja prosesseja. Edellä sanotun valossa en kuitenkaan voi mitenkään olla Koistisen kanssa samaa mieltä siitä, että kapitalismianalyysi pitäisi nähdä jotenkin erityisesti marxilaisena visiona. Viittaan tietysti Koistisen lausumaan Pontus Purokurun haastattelussa viimeksi mainitun mainiossa kapitalismi -koosteessa (Viikkolehti 8.8.).
Minä peräänkuulutan sen sijaan enemmän taloushistoriallista sosiologian tutkimusta, enemmän taloussosiologista historian tutkimusta ja enemmän historiallissosiologista taloustieteellistä tutkimusta. Niissä kaikissa me tarvitsemme sellaisen normalisoidun Marxin, johon voi viitata samalla tavoin kuin muihinkin ajattelijoihin ja tutkijoihin ilman palvovaa asennetta. Niissä kaikissa me tarvitsemme myös ehdottoman täsmällisen kapitalismin käsitteen.
Markkinatalous ei koostu vain kapitalistisista toimijoista.
Sen takia en mitenkään voi myöskään yhtyä samassa koosteessa referoituun Markku Kuisman lausumaan, jonka mukaan ”historioitsijaa kiinnostavat käsitteen määrittelyä enemmän kapitalismin ilmenemismuodot ja vaikutukset eri aikoina”. Kun Kuisma kapitalismin olemusta hakevassa haastattelussa ilmoittaa työkseen juuri kapitalismin tutkimuksen, on lausuma riman alitus. Tämä sanottuna kaikella rakkaudella, sillä Kuisman kirjat ja kirjoitukset todella ovat aivan mainiota kapitalismin tutkimusta.
Toinenkin varaus on vielä syytä tehdä koskien Kuisman haastattelua. Hän sanoo, ”nyt palataan kovaa vauhtia 1800-luvun rosvoparonien aikaan”. Eivät ajat palaa, historia kulkee eteenpäin. Jotakin entisen kaltaista voi silti kehittyä yhteiskunnallisissa suhteissa. Tässä mielessä rosvoparonien aika ei kuitenkaan ole vasta nyt palaamassa, vaan uusliberalismin muodossa se on ollut täällä jo kolme vuosikymmentä. Nyt pitäisi pikemminkin kysyä, aletaanko rosvoparonit vihdoinkin saada kuriin.
”It’s the economy, stupid!” lausuma tuli kuuluisaksi, kun Bill Clinton käytti sitä vuoden 1992 vaalikampanjassaan. Tuon sittemmin lentäväksi muodostuneen lauseen senhetkiseen merkitykseen ei tässä tarvitse paneutua. Oikein ymmärrettynä lause avaa syvän ymmärryksen nykyaikaiseen demokraattiseen politiikkaan. Kaikissa demokratioissa – ja myös globaalisti – talouspolitiikka on noussut kaiken politiikan ehdottomaan keskiöön. Jos et sitä ymmärrä, olet ”stupid”.
Työnjaon ja markkinoiden syntyminen sekä niiden syvenevä ja laajeneva kehitys on nähtävä ihmiskunnan kannalta suurena siunauksena. Työnjako erilaisissa yrityksissä ja tavaroiden vaihdanta markkinoilla ovat lisänneet valtavasti tuotannollista tehokkuutta. Se on puolestaan antanut ihmisille ennen näkemättömiä mahdollisuuksia erilaisiin elämäntapa -valintoihin ja vapaa-aikaan.
Jo feodaalisissa rakenteissa syntynyt ja markkinatalouden edetessä kukoistukseen noussut kapitalismi perusteltiin liberalismin poliittisella taloustieteellä. Sen mukaan varakkaiden omistusoikeudet olivat pyhiä ja sopimusvapaus omaisuuden käytön suhteen koskematon.
Kapitalismi oli – ja on – (raha)varallisuuden sijoittamista tuotannolliseen toimintaan joko suoraan tai välillisesti tarkoituksella lisätä omistajansa (raha)varallisuutta. Kapitalismin kriitikoille liberalismi ilmoitti, että näkymättömän käden ohjaamana varallisuus kehityksen myötä valuu kaikille. Siksi julkisen vallan ei tule millään lailla järjestellä markkinoiden toimintaa.
1800-luvulla kehittynyt sosialistinen ajattelu pohjautui liberalismin filosofiaan. Sen ihmisarvoa ja ihmisoikeuksia koskevat arvot tulevat suoraan liberalismista. Myöskään työhön perustuva arvoteoria ei ole sosialistien alkuperäinen keksintö, vaan se oli jo David Ricardolla ja Adam Smithillä. Sen mukaisesti ammattiyhdistysliike alkoi vaatia yrityksissä oikeudenmukaista tulonjakoa ja ennen kaikkea tuottavuuden nousua vastaavia palkankorotuksia.
Sosialistisesta näkökulmasta katsoen kysymys oli siitä, että ne jotka tuottavat arvon, myös jakavat sen keskenään. Pääoman jonkinasteinen legitiimi oikeus korkoon toki tunnustettiin; myös johtavan ja organisoivan työn erityinen arvo tunnustettiin, mutta suorittavan työn arvo haluttiin ohjata työntekijöille mahdollisimman täysimääräisesti.
Eikä sosialistinen ajattelu muutenkaan uskonut markkinoiden näkymättömään käteen. Julkiselta vallalta edellytettiin ja saatiin myös aikaan työsuojelu- ja kuluttajansuojelulainsäädäntöä. Poliittisen työväenliikkeen voimistuessa saatiin aikaan yhä enemmän vakuutusperiaatetta noudattavaa sosiaaliturvaa. Tänä päivänä sosialistisen eetoksen synnyttämää monipuolista hyvinvointivaltiota pidetään niin itsestään selvänä asiana, että kaikki oikeistopuolueetkin ovat ilmoittautuneet sen puolustajaksi.
Valtavan intellektuaalisen laajennuksen sosialistiseen talouspoliittiseen ajatteluun teki John Maynard Keynes. Näin voidaan sanoa aivan siitä riippumatta, että Keynes vierasti sosialismia (sen epärealistisen kaiken yritystoiminnan valtiollistamisen vaatimusten takia) ja piti itseään sosiaaliliberaalina. Keynes kannatti hyvinvointivaltiota ja sosiaalisia tulonsiirtoja makrotaloudellisista syistä, joskin toki myös inhimillisistä motiiveista. Ne luovat tasaista kysyntää, jota markkinatalous tarvitsee voidakseen hyvin.
Ennen kaikkea Keynes tunnetaan opeistaan, jotka koskevat talouden syklien tasaamista ja kriisien välttämistä. Niissä julkisen vallan fiskaalisella politiikalla, eli julkisen vallan kulutuksen lisäämisellä ja supistamisella, sekä julkisen vallan velanotolla, ja keskuspankkien korkopolitiikalla on keskeinen rooli.
Summa summarum: Markkinatalous ei koostu vain kapitalistisista toimijoista. Esimerkiksi osuustoiminnalliset ja vastaavat (keskinäiset) yritykset, joiden osuus Suomen taloudessa on suuri, eivät ole kapitalistisia toimijoita. Julkinen valta, jonka osuus BKT:stä voi olla 50 prosenttia ei ole kapitalismia. Kapitalismin epäkohtia ovat historiallisesti korjanneet tehokkaasti sekä ay-liike että hyvinvointivaltio. Erittäin oleellista on valtion talouspolitiikka.
Kun Pontus Purokuru koosteensa ingressissä sanoo, että ”Suomelan mukaan kapitalismia pitäisi käyttää lähinnä kirosanana”, hän on vain osittain oikeassa. Minä en ole manaamassa kapitalismia pois taloudesta, mutta se tarvitsee tiukat pelisäännöt.
Olen sanonut, että sanaparia ”kapitalistinen yhteiskunta” tulisi pitää lähinnä kirosanana, koska johdonmukaisesti ymmärrettynä sanapari voi tarkoittaa vain sellaista yhteiskuntaa, jonka talous- ja yhteiskuntapolitiikka suosii pääomatuloja työtulojen ja julkisen vallan hyvinvointipalvelujen kustannuksella.
Talouspoliittisessa ajattelussa ja talouspolitiikassa on siis valittava kahden perinteen ja samalla kahden eetoksen välillä. Ne ovat markkinaliberalismi tai klassiseen liberalismiin nojaava ja siitä nouseva sosialistinen perinne. Talouspolitiikka on avainasemassa sekä kansallisesti että globaalisti.
It’s the economy, stupid!
uutiskirje 