Suomen kielen kauneimmaksi sanaksi on äänestetty äiti eikä isoäitiäkään varmaan rumana pidetä. Yhdistelmä on silti kummallisen kaksineuvoinen, sillä isohan tarkoittaa isää: ”Hyvä on isoni tieto, emoni sitä parempi, oma tieto parahinta.”
Jossakin päin Suomea isoäiti on suorastaan isu, mutta useimmiten häntä kutsutaan mummuksi, mummoksi tai mammaksi. Lukuisat kansat Polynesiaa myöten ovat kuitenkin varanneet m-voittoiset sanat äidille, joka on mama, mame, mami, mam, mum tai mom. Entä mammalia? Se on latinan nisäkäs.
Meillä kotona muisteltiin taajaan itärajan pinnassa vanhaksi elänyttä Korvenrannan mammaa. Omille lapsilleen Valpuri Hietala oli aina mamma, mutta hauskaa kyllä, myös lastenlapset ja me lastenlastenlapset sanoimme Valpuria mammaksi.
Kielimies R. E. Nirvin mukaan merkityksen siirtyminen on ollut varsin yleistä. Lapset ovat ottaneet mallia vanhemmistaan ja puhutelleet isovanhempia samoin sanoin. Pappa, taatto ja taata olivat isiä, kunnes niistä tuli lasten matkimisvimman takia isoisiä.
Suomalaiset isoäidit eivät ole kuitenkaan yhtä itsevarma ja lähes vaarallinen ihmisryhmä kuin venäläiset baabuskat.
Vielä mammaa laajemmalle ovat levinneet länsimurteiden mummu ja itämurteiden mummo, joiden pohjana on ruotsin isoäiti, ”mormor”. Suomalaisillakin on siis vahva tarve mammatella ja mummutella, kunhan hellyys kohdistuu isoäitiin eikä niinkään äitiin.
Ennen vieraita virikkeitä suomalainen isoäiti oli ämmä tai akka ja isoisä oli äijä tai ukko, mutta vuosien kuluessa sanat saivat sen verran halventavia sivumerkityksiä, että niitä ruvettiin kaihtamaan.
Kehnosti kävi myös äitiä ja kohtua tarkoittavalle emälle, joskin sana elää emävaleessa, emäsiassa ja Elias Lönnrotin ansiosta emättimessä. Emästä juontuva emäntä oli alkuaan aviovaimo ja isästä juontuva isäntä aviomies.
Emä korosti naisen roolia synnyttäjänä ja teki hänestä kävelevän kohdun, joten sana meni vähitellen muodista ja vaihtui germaaniseen äitiin. Asemansa äiti vakiinnutti 1500-luvulla, jolloin myös kirjakielen koonnut Mikael Agricola suosi sitä teksteissään.
Kansanrunoissa Neitsyt Maria on välillä emonen, välillä modernisti äiti, mutta maallisia naisia kutsuttiin vielä 1900-luvun alussa emiksi: ”Emä nukku nänni rikki, laps’ kuol’ nälkään.”
Äiti on kuitenkin niin lähellä imeväisikäisen jokellusta (ätä, ätä), että on epäilty, onko kyseessä lainkaan lainasana. Vastaavanlaisia tapauksia ovat täti (tättä, tättä) ja isään, isoisään ja lopulta appeen viitannut ”ati”, joka tunnettiin pisimpään Suomenlahden ulappasaarilla.
Kuuluisa venäläis-amerikkalainen lingvisti Roman Jakobson uskoi, että lapsen äänteet karttuvat vastakohtapareittain. Kun jyrkimmän vastakohdan muodostavat konsonantti ”p” ja vokaali ”a”, lapsi oppii ne ensin ja täydentää sitten varastoaan konsonantilla ”m”.
Venäjän ja Amerikan taaperot lepertävätkin ”papaa” ja ”mamaa”, mutta me ugrit, luonnon synkät lapsipuolet, pidämme kiinni häntäpään ääkkösistä ja huudamme jo vaipoissa sanaa äiti, jossa on äännetapailun (ätä, ätä) lisäksi annos itkuista hätää (ää, ää).
Äidillä ja isoäidillä ei ollut agraarioloissa suurta eroa, sillä äidiltä vaadittiin raskasta työpanosta ja lapset jäivät useimmiten isoäidin vastuulle. Minullakin oli tavallaan kaksi äitiä, pellolla ja navetassa rehkivä omaäiti ja tuvassa tyynesti askaroiva vanhaäiti.
Tutkijoita on ihmetyttänyt, miksi luonto karsii mahot naaraat, mutta naiset saavat elää menopaussin jälkeen kymmeniä vuosia.
Uskottavan vastauksen tarjoaa isoäitiefekti: lastenlapsia hoitaessaan hedelmätön nainen ei ole suinkaan hyödytön. Omia jälkeläisiä ei enää synny, mutta hyvinvoivat lastenlapset takaavat geeniperinnön jatkumisen.
Suomalaiset isoäidit eivät ole kuitenkaan yhtä itsevarma ja lähes vaarallinen ihmisryhmä kuin venäläiset baabuskat. Moni turisti oppi jo neuvostoaikana pelkäämään baabuskoja, jotka iskivät arvaamatta niin Eremitaasissa kuin kerrosvalvojan valepuvussa hotellin käytävällä.
Eikä baabuskojen ote ole vieläkään herpaantunut. Pietarin hiljaisessa kirjapainomuseossa näyttelykohteet on ympäröity kevein, teollisin ja erittäin tilapäisin irtoseinäkkein. Oppaan selostusta kuunnellessa laskin epähuomiossa käteni tällaisen seinäkkeen päälle, mutta käpälöinti loppui lyhyeen, kun huoneen nurkasta ampaisi kiukkuisesti marmattava baabuska.
Baabuskakulttuurista on julkaistu Suomessa kaksikin kirjaa, Pavel Sanajevin Haudatkaa minut jalkalistan taakse (Into 2014) ja Raija-Liisa Mäkelän Suojelusenkelien uhri (Prometheus 2013). Elokuvan alalla ansioitunut Sanajev on reilusti nelikymppinen moskovalainen ja Neuvosto-Karjalassa syntynyt Mäkelä muilutetun tytär ja isoäiti-ikäinen helsinkiläinen.
Heiveröisillä lapsilla – Sašalla ja Leilalla – on molemmissa kirjoissa mahdollisimman epäonnistunut (tai sellaiseksi katsottu) äiti, joten ilman oppineita ja kokeneita baabuskoja, äidinäitejä, lapset kuihtuisivat fyysisesti, henkisesti ja moraalisesti.
Sanajev paisuttelee ja laskee karkeaa leikkiä, mutta ”burleski komedia” on monin paikoin surkea tragedia. Baabuskan homeopatiakiihkoilu veti tosin suupielet väkisinkin ylöspäin.
Mäkelä syyttää tahollaan suomalaista lastensuojelua ja nostaa esiin tapauksen, jota on ruodittu äidin näkökulmasta lehdissä. Sosiaalivirkailijat, mustat enkelit, vannoivat ydinperheen nimiin ja luovuttivat baabuskan luona viisi vuotta asuneen Leilan moniongelmaiselle äidille. Baabuskaa paremmalta kasvattajalta tuntui myös vastuuton, hatkat ammoin ottanut isä.
Suojelusenkelien uhrin kiinnostavuutta ja tärkeyttä lisää se, että itärajan takaa saapunut kirjailija tarkastelee sisältäpäin maahanmuuttoon liittyvää juurettomuutta, lähiöelämän tyhjyyttä ja alituista piirileikkiä sosiaalivirkailijoiden kanssa.
Vaikka Mäkelä on syntyään suomalainen ja neukku on hänelle kirosana, baabuskaa ohjaavat Neuvostoliiton korkeat sivistysihanteet: vain kirjallisuus, teatteri, klassinen musiikki ja maalaustaide tekevät ihmisestä ihmisen.
Sosiaalivirkailijat eivät venäläistä sivistystä tai isoäitivetoista perhesysteemiä ymmärrä – ja maassahan on elettävä maan tavalla. Baabuska ei vähästä lannistu, mutta viimeisetkin siteet katkeavat, kun manipuloitu lapsi kääntyy raakoja uhkauksia ladellen häntä vastaan.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
