Olin vasemmistoliiton Helsingin piirin järjestämässä koko päivän seminaarissa Vaikuta Vasemmistossa! Kotiin tultuani luin tuoreen Viikkolehden mukana tulleesta Vasemmisto-liitteestä Marianna Rautiaisen tekemän puoluesihteeri Marko Varajärven haastattelun otsikolla Monta tapaa vaikuttaa puolueessa.
Seminaarin ja puoluesihteerin viesti on sama: tule mukaan vaikuttamaan. Näinhän olemme jo pitkään puhutelleet ihmisiä, joiden toivoisimme tulevan mukaan liittymällä jäseniksi puolueeseen.
En halua väittää, että tarjous päästä vaikuttamaan, olisi kokonaan virheellinen. Ehkä silti on syytä pysähtyä pohtimaan, tiivistyvätkö juuri vaikuttamisen haluun ne tärkeimmät motiivit, jotka saavat ihmisen ajattelemaan puolueeseen liittymistä; ja toisaalta, kykeneekö puolue todella vastaamaan huutoonsa.
Valta ja vaikuttaminen perustuvat monipuoluedemokratiassa yhteistyö-valmiuteen.
Halu vaikuttaa – jos kysymys on pyrkimyksestä korjata pieniä tai suuria yhteiskunnallisia epäkohtia – on rationaalinen. Monet tyydyttävät tällaisia haluja perustamalla paikallisen toimintaryhmän tai menemällä mukaan sellaiseen. Jos kysymys on valtakunnallisesta tai vaikka globaalista epäkohdasta, vaikuttamishaluisille on tarjolla yhden asian liikkeitä ja yhdistyksiä. Kuinka paljon puolueisiin liitytään tällaisin motiivein? Ei ehkä hirveän paljon.
Suomea sanotaan syystä yhdistystoiminnan luvatuksi maaksi. Kaikki yhdistykset eivät ole olemassa vaikuttaakseen jonkin epäkohdan korjaamiseen, mutta aika monet ovat. Se on hyvä asia ja kertoo, että Suomessa on vireä kansalaisyhteiskunta ja kypsä demokratia. Toisin päin katsoen voi sanoa, että maassa, maailmassa tai kenenkään kotiseudulla ei ole montakaan epäkohtaa, jonka korjaamiseksi ei olisi perustettu yhdistystä.
Puolueet ovat kummallisia elimiä. Yksilöiden näkökulmasta ne ovat ensi sijassa identiteettejä ja imagoja. Puolueet ja niiden nimet vastaavat omituisen voimakkaalla tavalla kysymyksiin: Kuka minä olen? Keitä nuo toiset ovat? Tämän sanominen ei tietenkään vähennä sitä tosiasiaa, että poliittiset voimasuhteet eduskunnassa ja kunnanvaltuustoissa vaikuttavat ratkaisevasti siihen, minkälaista politiikkaa harjoitetaan.
Puolueiden imagot muotoutuvat julkisen poliittisen keskustelun ja uutisoinnin perusteella. Poliittiset voimasuhteet muodostuvat ihmisten äänestyspäätösten perusteella. Ihmiset äänestävät puolueisiin liittämiensä mielikuvien perusteella.
Näin kansalaiset edustuksellisessa demokratiassa vaikuttavat. Mutta kaikkien vaalien jälkeen myös julkinen keskustelu ja monimuotoinen etujärjestö- ja kansalaisjärjestötoiminta jatkavat vaikuttamistaan. Itse asiassa juuri ne sanelevat pitkälti sen asialistan, jota poliitikot ja päättäjät käsittelevät.
Mikä on jäsenelle tärkeintä? Vaikuttaminenko? Useimmille identiteetti, väittäisin: tunne ja tietoisuus, että on mukana jäsenyydellä tukemassa ja edistämässä oikeita asioita.
Useimmille oikeiden asioiden edistäminen merkitsee käytännössä ensisijaisesti ”oikeiden” ihmisten tukemista puolueessa. Tähän tarjoavat mahdollisuuden erilaiset jäsenäänestykset puolueessa ja ehdokkaiden tukiryhmiin osallistuminen. Puolueen sisälläkin demokratia on enemmän edustuksellista kuin osallistuvaa – useimmille. Eikä siinä ole mitään väärää, niin todellisuus toimii.
Useille ihmisille puolueen jäsenyys identiteetin lisäksi tarjoaa vahvan yhteisöllisyyden ja ajassa mukana elämisen tunteita. Parhaassa tapauksessa yhteisöllisyyden tunne ei rajoitu vain puolueeseen ”taisteluorganisaationa” vaan ulottuu koko yhteiskuntaan. Ensisijaista jäsenyydessä eivät näin ajatellen olekaan erilaiset vaikutusmahdollisuudet vaan politiikan suunta. Minkälaista politiikka jäsenenä odottaa puolueensa harjoittavan?
Kulumassa oleva vaalikausi on antanut tässä suhteessa paljon ajateltavaa. Vuoden 2011 vaalien jälkeen muodostettu kuuden puolueen hallitus oli monessa suhteessa suuri voitto Vasemmistolle. Se oli pärjännyt vaaleissa varsinkin Helsingissä, mutta koko maassakin, erinomaisesti.
Hallitusohjelma kirjoitettiin aivan oleellisilta osin vasemmistoliiton vaatimusten mukaisesti. Tämä koski sekä sosiaaliturvaa ja tuloerojen kaventamista että Suomen suhdetta sotilasliitto Natoon.
Hallitusohjelman olisi luullut kelpaavan aplodien kera koko eduskuntaryhmälle, mutta kahdelle edustajalle se ei kelvannut. Tässä kiistassa ei ollut kysymys normaalista demokraattisesta erimielisyydestä, vaan perustavaa laatua olevista fundamentalistisista käsityseroista sen suhteen, miten vasemmistopolitiikkaa tehdään.
Tällä vaivalla on pitkä historia, eikä vain Suomen vasemmistossa, vaan laajemminkin eurooppalaisessa vasemmistossa. Se palautuu perimmältään visioihin totaalisesta järjestelmän muutoksesta.
Esimerkiksi RKP:llä ja vihreillä ei ole tätä vaivaa. Heidän piireissään ymmärretään, että valta ja vaikuttaminen perustuvat monipuoluedemokratiassa yhteistyövalmiuteen. Heidän piireissään myös ymmärretään, että hallitusvalta jaettunakin valtana on todellista valtaa. Oppositiossa voi olla omasta mielestään vaikka kuinka oikeassa, mutta sillä on kovin vähän vaikutusta maan asioihin.
Marko Varajärvi puhuu haastattelussa pitkään ja oikein puolueen ohjelmista ja niiden hierarkiasta. On periaateohjelma, ovat vaalikauden poliittiset tavoiteohjelmat ja on monien kysymysten erityisohjelmia ja kaikenlaisia keskusteluasiakirjoja, joiden tekemiseen jäsenet pääsevät vaikuttamaan – varsinkin aktiivisimmat jäsenet ja ne, jotka on valittu erilaisiin luottamuselimiin.
Seminaarissa Helsingin piirin toiminnanjohtaja Jorma Pikkarainen esitteli puolueen päätöksenteko-organisaation perusjärjestöistä puoluekokoukseen. Siinä kohdassa käytin puheenvuoron sanoen, että formaali-organisaatio on tärkeä. Ilman sitä ei tultaisi toimeen.
Kuitenkin puolueen politiikan suuren linjan muotoutumisen näkökulmasta paljon tärkeämpää on se, mitä tapahtuu formaalin organisaation sääntömääräisten kokousten ulkopuolella. Siellä jäsenet seuraavat mediaa, keskustelevat keskenään ja työtovereidensa, tuttujensa ja kotiväkensä kanssa.
Kutsu tulla vaikuttamaan ei ole virheellinen. Mutta on puolueelle parempi, jos emme ole naiiveja tässä kysymyksessä. Mitä paremmin ymmärrämme demokraattisen poliittisen prosessin sosiologiaa, sen realistisempia olemme. Mitä realistisempia olemme, sen uskottavampana puolue näyttäytyy sekä kannattajiensa että potentiaalisten kannattajiensa silmissä.
Ehkä meidän olisi syytä korostaa, että jokainen kansalainen on vastuussa valinnoistaan ja että yhteiskunnallisissa valinnoissa on eroja. Siihen, minkälaista politiikkaa Vasemmisto harjoittaa, pääsee vaikuttamaan enemmän puolueen jäsenenä kuin äänestäjänä. Enempää ei pidä luvata, mutta tämä lupaus on demokratian perustaa. Jäsenyys puolueessa on vastuullista kansalaisuutta.
uutiskirje 
