Kahden päivän aikana jouduin kahdesti keskustelemaan maahanmuuttajiin liittyvästä kollektiivisesta vastuusta. Molemmilla kerroilla vastassa olivat miehet, ensin nuorempi sitten vanhempi. Jäin pohtimaan näitä keskusteluita. En osannut esittää näkökulmaani puoltavia argumentteja, joita vastapuoli olisi edes noteerannut väittelyssämme.
Ensimmäinen keskustelu koski Tapanilan raiskaustapausta tai oikeastaan sitä kohua, joka liittyi somaliyhteisöön. Puhuimme siitä, onko oikeutettua vaatia, että kaikki somalialaiset äänekkäästi tuomitsisivat kyseisen raiskauksen. Facebookissa on ollut parikin avausta: maahanmuuttajamiehen vetoomus puuttua ja pysäyttää ”omia”. Se oli kirjoitettu englanniksi, mutta myöhemmin käännetty suomeksi. Monet jakoivat tämän tekstin sympatiakommentein. Toiset haastoivat ulkomaalaistaustaisia kavereita joko kyseisen tekstin avulla tai sitten jakaen nuoren somalinaisen kehotuksen tuomita ja irtisanoutua rikoksesta.
Olen puolet elämästäni asunut Suomessa, en voi vaikuttaa siihen, mitä rajan takana tapahtuu.
Nuori keskustelukumppanini ei ymmärtänyt, miksi minä kyseenalaistin tällaista yhteisöllistä syyllisyydentunnetta. Hänen mielestään oli hieno ele lähteä purkamaan somaleihin kohdistuvaa ennakkoluuloa anteeksipyynnöllä. Kysyin häneltä, onko hän valmis kantamaan vastuuta kaikista rikoksista, jotka tekee joku tuntematon hänen kaltaisensa nuorukainen. Kuulemma vertaus ei ole relevantti, koska näin se vaan on, ettei tietyistä ihmisryhmistä pidetä.
Onko nyt kaikkien Suomen etnisten vähemmistöjen jäsenten lähdettävä kiertämään maata irtisanoutumaan kaikesta mahdollisesta mitä joku ryhmän jäsen saattaa tehdä? Vai kuinka se pitäisi hoitaa päästäkseen tasavertaiseksi suomalaiseksi? Nuorukaisella ei muuta vastausta ollut kuin muistutus epäoikeudenmukaisesta elämästä.
Yhden aiheeseen liittyvän artikkelin kommenteissa luin, että ”ulkomaalaissyntyiset syyllistyvät raiskauksiin kantaväestöä useammin, mutta prosentit jakautuvat eri ryhmille siten, että esimerkiksi epäiltyjen somaleiden osuus näistä rikoksista oli vuonna 2012 1,6 prosenttia ja virolaisten 1,7 prosenttia. Somaleiden kohdalla epäiltyjä on ollut vuosittain noin 20. Luvut vaihtelevat jonkin verran eri vuosina”.
Voiko tämän perusteella tehdä yksiselitteisiä päätelmiä? Minusta ei. Tuskin Suomesta voi tulla maa ilman ulkomaalaisia tai ulkomaalaistaustaisia. Ja jos tulisikin, olisiko se turvallisempi?
Täytyy sanoa, että nuorukaisen kaveriporukka on hyvin monikulttuurinen, hänen omakaan taustansa ei ole ihan tavallinen. Hämmästyin empatiattomuudesta.
Toinen tapaus liittyi – yllätys, yllätys – Venäjään. Akateemisesti koulutettu mieshenkilö ilmaisi huolestuneisuutensa venäjänkielisten mielialoista. Onko suuri vähemmistö turvallisuusuhka Suomelle ja mihin pitäisi varautua, jos Venäjän johto päättää pelastaa maanmiehiään? Esille nostettiin nuoria Suomessa varttuneita, ehkä kouluissa kiusattuja venäjänkielisiä – mitä heidän päässään pyörii? Siinä vaiheessa kyseinen mies huomautti, että venäjänkielisen yhteisön on löydettävä tapa ottaa vastuu näistä nuorista, koska suomalaiset eivät halua joutua panttivangeiksi heidän takiaan.
Yritin miettiä ääneen, voiko vähemmistö yksin luoda uskottavan suomalaiseen yhteiskuntaan kuuluvuuden tunteen. Vastapuolen reaktio oli hyvin tyly: ette voi ettekä saa vaatia mitään yhteiskunnalta, se on teidän sisäinen asianne. Olettehan ihan vapaaehtoisesti tänne tulleet. Jos ei kelpaa, niin voitte ihan vapaasti lähteä täältä pois.
Ja taas kerran jäin sanattomaksi. Tarkoittaako se, että kyllä suomalaiset osaavat arvostaa venäjänkielisiä, jotka irtisanoutuvat kaikesta pahasta, mitä Venäjän johto tekee? Se vaan täytyy tehdä näyttävästi? Kysymykseksi jää, kuinka usein pitäisi se hoitaa. Ja onko olemassa jokin kaava tai tähän sopivaa riittiä?
Inhoilen, mutta koen tällaiset keskustelut uuvuttaviksi. Olen puolet elämästäni asunut Suomessa, en voi vaikuttaa siihen, mitä rajan takana tapahtuu. Olen rakentanut elämäni tänne ja uskon kantavani vastuutta Suomen tulevaisuudesta yhtä lailla kuin kaikki suomalaiset. Yhdessä.
Moni täällä kasvanut nuori kokee tietynlaista ulkopuolisuutta – näin he kertovat. Usein vanhemmat eivät edes huomaa, ettei jälkikasvulla ole kunnon kavereita. Tekivät venäjänkieliset nuoret mitä tahansa, toiseudesta muistutetaan joka tapauksessa. Monet yrittävätkin sulautumista, mikä ei heti onnistu (sekä luo uusia paineita).
Palaan taas identiteettikysymykseen – en tiedä, kuinka monennen kerran. Tiedän vain, miten tärkeä sen löytäminen on. Uskon vakaasti, että tarvitaan avointa keskustelua. Minusta se auttaa sekä nuoria ja heidän vanhempiaan että yhteiskuntaa. On löydettävä yhteisymmärrys siitä miten pääsee yhteiskunnan tasavertaiseksi jäseneksi, mitkä ovat suomalaisuuden arvot.
Tiedän myös, että avoin pohtiminen varmasti satuttaa. Mutta ilman sitä pinnan alle jää kytemään molemmanpuoleinen epäluulo ja pelko. Se taas luo tulenaran ilmapiirin ja vaaralliset jännitteet. Vuoteen 2017, jolloin Suomi juhlii itsenäisyytensä ensimmäistä vuosisataa, on enää vähän aikaa. Haluaisin uskoa, että yhteiskunta on jo tarpeeksi vahva ottamaan tähän keskusteluun mukaan erilaisia näkökantoja – ja erilaisia suomalaisia. Meitähän on moneksi.
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.
uutiskirje 