Maailma muuttuu
Ei syytä huoleen! En aio kysyä mitään Immosesta. Hän on saanut ihan riittävästi mediajulkisuutta, mikä lienee ollut koko jutun alkuperäinen tarkoituskin. En aio kysyä myöskään perussuomalaisten puoluekokouksesta, vaikka kiinnostavaa olisi tietää mitä puheenjohtaja sen valossa ajattelee puolueensa hajaantumisvaarasta. Sehän on populististen liikkeiden ominaispiirre. Tiedän, että Timo Soini on tästä erityisen hyvin tietoinen demokraattisena populistina. Tämähän oli yksi keskeinen aihe hänen omassa valtio-opin pro gradussaan.
Sen sijaan haluaisin tarttua hänen puheensa yhteen sivulauseeseen, jota itse pidän populismin päälauseena. Tämä koskee velkaantumista yleensä ja julkista velkaa erityisesti, sekä sen takaisinmaksua. Puheessaan Soini viittasi vuoden 2011 toukokuussa The Wall Street Journalissa ilmestyneeseen kirjoitukseensa Why I Don’t Support Europe’s Bailouts. Hän totesi, että tähän päivään mennessä kukaan ei ole pystynyt kiistämään sen väitteitä.
Populististen kansanliikkeiden synnyn taustalla on lähes poikkeuksetta velkakysymys.
Olen aivan samaa mieltä sekä tässä The Wall Street Journalin kirjoituksessa että runsasta vuotta myöhemmin julkaistussa The Times-lehden kirjoituksessa Why I Still Don’t Support Bailouts esitetyn Soinin perusnäkemyksen kanssa. EMU-järjestelmän sisällä toteutettujen pelastuspakettien tarkoituksena on nimenomaan ollut siirtää eritoten saksalaisten ja ranskalaisten pankkien ja muiden rahalaitosten ulkomaisen riskilainoituksen saatavat korkoineen koko alueen veronmaksajien kannettavaksi. Kyse ei todellakaan ole siitä, että ”pieni ihminen” hyötyisi tästä järjestelmästä, kyllä voitot menevät koko tämän Ponzi-sopan keittäjille.
Kysymykseni Timo Soinille koskeekin sitä, miksi hän sanomastaan huolimatta on jatkuvasti tyytynyt syyttämään ja syyllistämään vähäväkisiä kreikkalaisia tästä velkakriisistä sen sijaan, että olisi yrittänyt vakavasti jatkaa keskustelua koko EMU-järjestelmän perusluonteesta ja sen vaihtoehdoista, ja viime kädessä siitä kuinka ja kenen toimesta rahaa luodaan. Olisi nimittäin voinut olettaa, että tunnustuksellisena populistina ja katolisena kristittynä tämä kysymys olisi hänen sydäntään lähellä.
Populismin historian tuntijalle ei pitäisi olla yllätys, että populististen kansanliikkeiden synnyn taustalla on lähes poikkeuksetta velkakysymys. Tämä pitää paikkansa jo 1700-luvun Englannista kuin 1800-luvun lopun Yhdysvalloista samoin kuin tämän vuosisadan Euroopasta ja Yhdysvalloista.
Jos olisin ollut Timo Soinin sinänsä kelpo gradun ohjaaja, niin olisin tarjonnut hänelle luettavaksi Lawrence Goodwynin kahta teosta Democratic Promise ja The Populist Moment. Nämä kirjat erittelevät mainiosti sitä kuinka 1800-luvun loppupuolella Yhdysvaltain koko historian suurimmaksi kansanliikkeeksi kasvanut populistinen agraarinen liike puolusti velkaantuneiden edun mukaisesti paperirahakantaa ja otti yhteen kultakantaa kannattavien valtaapitävien kanssa, muttei myöskään hyväksynyt hopearahademokraattien välitysesitystä.
Jos taasen paneudutaan katolismin opin mukaiseen keskusteluun rahasta, jonka alkuperäisenä suunnannäyttäjänä voitaisiin pitää Salamancan koulun oppineita, niin käynee ilmeiseksi, että valinnan tulisi osua kultakantaan. Samalla linjalla ovat myös Salamancastakin vaikutteita saaneet Itävallan koulukunnan ekonomistit, jotka hekin ovat erityisen huolestuneita siitä, jos rahajärjestelmään sisältyy moraalikadon vaara rahan painamisen takia.
Tässä tilanteessa mieleni tekisi kysyä Timo Soinilta, että kumpi painaa vaa’assa enemmän: populismin paperiraha vai katolismin kultakanta? Vai pitäisikö markkinoiden antaa ratkaista mikä olisi sopivin vaihdon väline kuten itävaltalaiset ehdottavat? Entä sitten kysymys rahan luomisen demokraattisesta kontrollista, jonka pitäisi olla demokraattiselle populistille olennainen?
Kysymystä velasta voidaan pitää yhtenä kristinuskon peruskysymyksistä. Siitä muistuttaa sekin, että monissa kielissä sama sana kuvaa niin velkaa kuin syntiä. Tulee helposti mieleen, että Saksan päätöksentekijät suhtautuvat Kreikan velkaongelmaan ikään kuin siinä olisi kysymys synnistä (Schuld). Totta onkin, että varsin myöhään teologit alkoivat kääntää alkukielellä velkaa tarkoittavan sanan synniksi eikä vähiten maallisen talouden tarpeita ajatellen.
Joka tapauksessa esimerkiksi Johanneksen evankeliumista tuttu rukous ”anna meille meidän velkamme anteeksi niin kuin mekin anteeksi annamme velallisillemme” tarkoitti alun perin tätä sananmukaisesti. Velka-armahdus on nimittäin ollut kristinuskon alkuperäinen ja lailla suojattu opinkappale, jota on aikojen kuluessa kanonisessa oikeudessa muokattu tavalla, joka on paremmin mahdollistanut hyväksyttäviksi katsottujen velkojen takaisinperinnän. Tämän ei tarvitse mitätöidä velka-armahdusta kristinuskon oppina, jolle olisi todella käyttöä nykymaailmassa.
Entäpä jos nykyinen paavi Fransciscus I julkaisisi uuden kiertokirjeen eli ensyklikan – mikä ei ole suinkaan mahdoton ajatus – jossa hän tämän kristinuskon alkuperäisen opin mukaisesti suosittelisi ja ehdottaisi velka-armahduksen palauttamista kunniaansa ja suosittelisi sen soveltamista sellaisissa tapauksissa, joissa epäeettiseksi katsottava luotonanto on johtanut inhimilliseen hätään ja kurjuuteen. Kuten nyt on tilanne Kreikassa.
Mitä Timo Soini tähän sanoisi?
Kirjoittaja on politiikan tutkija.
uutiskirje 