Pintaa syvemmältä
Missä vaiheessa Kreikan velkakehitys meni lopullisesti vikaan ja kuka oli pääsyyllinen? Tästä tullaan kiistelemään pitkään ja ehdokkaita on monta: Kreikan hallinto, maan yläluokka tai koko kansakunta? Kansainväliset pankit? EU:n instituutiot? Saksa? Ranska? Kansainvälinen valuuttarahasto IMF? Vastauksiakin on monta.
Mielenkiintoisen ja yllättävän vastauksen esittää amerikkalainen taloustieteen professori James Galbraith, kuuluisan J.K. Galbraithin poika, joka toimi Kreikan heinäkuussa eronneen valtiovarainministerin Gianis Varoufakisin neuvonantajana. Galbraith seurasi Ateenassa kesäkuussa Kreikan velkaa tutkivan parlamenttivaliokunnan istuntoa, jossa brittiläinen ekonomisti Philippe Legrain todisti. Legrain oli EU-komission edellisen puheenjohtajan José Manuel Barroson neuvonantaja talousasioissa.
Kolme ranskalaista oli ”alkuperäisen rikoksen” takana.
Ratkaiseva virhe (tai Legrainin sanoin alkuperäinen rikos) tapahtui toukokuussa 2011, kun oli tullut selväksi, että Kreikka oli maksukyvytön. Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n henkilökunta oli vakuuttunut siitä, että Kreikan velka täytyy järjestellä uudelleen ja leikata. Tämä olisi, paitsi välttämätöntä, myös oikeudenmukaista, koska häikäilemättömään velalliseen liittyy aina häikäilemätön velanantaja, joka saa ottamastaan riskistä korvauksen korkeamman koron muodossa.
Velkoja ei järjestelty uudelleen. Sen sijaan kolme ranskalaista – IMF:ssä, Euroopan Keskuspankissa (EKP) ja Elysée-palatsissa – päätti Saksan liittokanslerin Angela Merkelin tuella toimia ikään kuin Kreikan ongelmat olisivat pian ohimeneviä. Heidän mielestään oli vakavampikin kriisi uhkaamassa. Historian suurin bailout eli konkurssilta pelastaminen ei sen vuoksi ei suuntautuisi Kreikan auttamiseen, vaan riskien siirtämiseen Ranskan ja Saksan pankeilta koko EU:n harteille.
Miksi IMF siis antoi Kreikalle historiansa suurimman lainan – 32 kertaa niin suuri kuin Kreikan potti rahastossa – vaikka sen henkilökunta ja monet ei-eurooppalaiset jäsenet vastustivat sitä? Koska rahaston silloinen pääjohtaja Dominique Strauss-Kahn, Legrainin mukaan, halusi Ranskan presidentiksi.
Samaan aikaan ranskalaisen Jean-Claude Trichetin johtama EKP osti Kreikan velkakirjoja noin 27 miljardin euron edestä, nostaen niitten noteerauksia. Miksi Trichet teki tämän? Tukeakseen alkuperäisiä lainanantajia, suurelta osin ranskalaisia pankkeja.
Rahatalouden rautainen laki on, ettei konkurssin partaalla olevalle myönnetä uusia lainoja, vaan sen sijaan on yritettävä järjestellä velka uudelleen. IMF:n ei sallittu toimia näin, sen sijaan EU:n johto väitti Kreikan velan olevan hoidettavissa.
Vielä vuonna 2010 Kreikan hallitus olisi voinut järjestää velkansa uudelleen, Kreikan lakien mukaan, mutta ei tehnyt sitä. Vuonna 2012 uudelleenjärjestely tapahtui, mutta lainanantajien ehdoilla, minkä vuoksi Kreikan eläkerahastot menettivät 60 prosenttia arvostaan.
IMF:n johdon mukaan vuoden 2010 leikkausohjelma tulisi olemaan ”kova, vaikea ja kipeä”, mutta käänne parempaan alkaisi vuonna 2013, jolloin valtionvelka olisi 150 prosenttia bruttokansantuotteesta, bkt:sta. Nyt velka on jo 180 prosenttia bkt:sta, joka on pienentynyt viisi kertaa enemmän kuin ennakoitu.
Kreikkalaiset parlamentaarikot kysyivät, miten tällainen virhearviointi oli mahdollinen, johtuiko se taloustieteilijöiden ja päättäjien taitamattomuudesta, paniikista vai ideologiasta? Legrain ei pystynyt antamaan selkeää vastausta, sanoi vain, että jotkut heistä ovat typeryyksissään saattaneet ajatella, että tällaiset lääkkeet voisivat toimia.
Eivät toimineet. Vuonna 2009 Kreikan valtionvelka oli 126 prosenttia bkt:sta. Viisi vuotta myöhemmin luku oli 177 prosenttia. Tämä ei johtunut siitä, että Kreikka olisi velkaantunut hurjasti lisää sinä aikana – velka oli vuoden 2014 lopussa vain 6 prosenttia suurempi kuin vuoden 2009 lopussa. Mutta bkt oli sen sijaan leikkausohjelman seurauksena supistunut kohtalokkaasti, yrityksiä oli kaatunut, monet ihmiset saaneet lopputilin, yli 60 prosenttia nuorista oli työttömiä, veropakoilu oli lisääntynyt entisestään.
Ei tämän olisi pitänyt tulla yllätyksenä. Maalaisjärki jo sanoo, että niin raju valtiontalouden leikkaaminen kuin Kreikalta vaadittiin, johtaa taloudellisen aktiviteetin heikkenemiseen. Tässä tapauksessa oli kuitenkin kyse politiikasta enemmän kuin tieteestä.
Taloustieteen nobelisti Paul Krugman on suhtautunut Kreikan velkatilanteen kehitykseen kriittisesti kahdesta näkökulmasta – hän on alun perin ollut kriittinen koko eurohankkeeseen ja keynesiläisenä hän kannattaa elvytystä talouslamassa. Tätä linjaa hän on ajanut myös Yhdysvaltain talousongelmien suhteen.
Kolumnissaan New York Timesissä Krugman toistaa näkemyksensä, jonka mukaan yhteisvaluutan perustaminen ilman yhteistä talouspolitiikkaa oli ratkaiseva virhe. Tätähän monet taloustieteilijät aikoinaan sanoivat, Suomessa esimerkiksi Jan Otto Andersson, mutta poliitikot päättivät toisin, ”jättäen huomiotta laskuopin sekä historian opetukset”. Ainoa virhe, jonka euroskeptikot tekivät, oli ”sen aliarvioiminen, kuinka paljon vahinkoa yksi valuutta voi saada aikaan”.
Kun euron aiheuttamat ongelmat kasvoivat, poliitikkojen vastaus oli asettaa erittäin tiukkoja säästöohjelmia valtioille.
”On hämmästyttävää, kuinka huolettomasti Euroopan viranomaiset sivuuttivat varoitukset, joiden mukaan valtion kulutuksen leikkaaminen ja veronkorotukset aiheuttavat lamaa, kuinka he väittivät, että kaikki menisi hyvin, sillä talouskuri loisi luottamusta”, Krugman kirjoittaa ja jatkaa: ”Totuus on se, että yritys selvitä suuresta velasta pelkästään säästämällä, etenkin kun samalla ajetaan vahvan valuutan politiikkaa, ei ole koskaan toiminut.”
Krugman ei hyväksy väitteitä, joiden mukaan Kreikka ei pitänyt lupauksiaan eikä leikannut menojaan tarpeeksi: ”Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Todellisuudessa Kreikka teki raivoisia leikkauksia julkisiin palveluihin, valtion työntekijöiden palkkoihin ja sosiaalietuuksiin. Jatkuvien leikkausten ansiosta julkisia menoja leikattiin paljon enemmän kuin alkuperäinen ohjelma vaati.”
Krugman syyttää tästä lähinnä Euroopan komissiota ja EKP:tä. IMF, joka tuntee talousasiat paremmin, oli varovaisempi, mutta aliarvioi sekin säästöohjelman tuhoisuuden.
Krugman on useaan otteeseen maininnut myös Suomen ongelmat ja todennut euroalueen ulkopuolelle jättäytyneiden EU-maiden selviytyneen paremmin kuin euromaat.
Keskustelu Kreikan tilanteesta liittyy siten myös keskusteluun Suomen SSS-hallituksen leikkausohjelmasta.
Tämä on Kreikka-sarjan kolmas kolumni. Sarjan toinen osa löytyy verkkolehdestä.
uutiskirje 