Suomessa ei ole korruptiota, eihän? No, se riippuu, mitä korruptiolla tarkoitetaan, ja miten sitä mitataan. Mutta ennen kaikkea se riippuu vallankäytön läpinäkyvyydestä.
Tammikuussa julkaistiin maailman tunnetuimman korruptiomittauksen, Corruption Perception Index (CPI), vuotta 2015 koskevat tulokset. Niiden mukaan korruptio on lähinnä kehitysmaita koskeva ongelma. Mittauksen kärjestä löytyvät taas kerran sellaiset maat kuin Tanska, Suomi ja Uusi-Seelanti.
Tulokset kuvaavat huonosti todellisuutta. CPI ottaa huomioon vain julkisella sektorilla esiintyvän korruption, ja senkin lähinnä rikoslaissa kriminalisoidun lahjonnan osalta. Jos tuomioita ei tule, ja niitä harvemmin tulee, niin maa kuin maa saa helposti puhtaat paperit.
Aivan oma ongelmansa on Saksa, jossa lahjontakulut sai vuoteen 1997 asti vähentää tuloksesta ennen verotusta.
Tämä on poliittisen korruption laajuutta ja esiintymismuotoja arvioivan käsikirjan, Routledge Handbook of Political Corruption (2015), keskeinen tulos.
Tähän kirjaan toivoisin suomalaisten tarttuvan. Käsityksemme korruption esiintymismuodoista on kohtalokkaalla tavalla harhainen. CPI-mittaus ylläpitää käsitystä, että kaikki on hyvin ja että mihinkään korjaaviin toimiin ei tarvitse ryhtyä.
Miten korruptio sitten pitäisi ymmärtää? Laaja-alaisemman määritelmän mukaan sillä tarkoitetaan annetun valta-aseman väärinkäyttöä omaksi tai porukan eduksi. Näin määriteltynä korruptio tulee varsin lähelle osaksi politiikan vallankäyttöä, jonka läpinäkyvyydessä on vielä paljon toivomisen varaa myös taloudellisesti pitkälle kehittyneissä maissa.
Mutta toki valtaa käytetään muualla kuin avoimesti poliittisissa instituutioissa, kuten eduskunnassa ja kunnanvaltuustoissa. Myös suuryritykset, etujärjestöt ja media voivat korruptoitua ja vääristää vallankäyttöä erilaisten eliittien eduksi.
Toistaiseksi nämä instituutiot on kuitenkin onnistuttu pitämään lähes tyystin korruptiota koskevan keskustelun ulkopuolella. Yksi keskeinen syy siihen on korruptiomittarin, CPI:n, hegemonia.
Korruptiomittarista itsestään on tullut ongelma.
CPI syyllistää kehittyvät maat niille tyypillisestä katukorruptiosta ja vapauttaa kehittyneet maat niille tyypillisestä institutionaalisesta korruptiosta. Siksi esimerkiksi monet veroparatiisit näyttäytyvät CPI-mittauksessa lähes puhtaina.
On vaikea uskoa, että tämä valtasuhteiden vääristely olisi tahatonta. Juuri CPI:n kaltaista mittaria tarvitaan siihen, että rakenteellinen korruptio ei valikoituisi julkisen keskustelun kohteeksi.
Myös korruptiosta koskevan lainsäädännön kehitys on ollut hidasta. Avainongelma korruption torjunnassa on edelleen rankaisemattomuus. Lainsäädännöllä asia olisi helposti korjattavissa, mutta vatuloinniksi on sekin mennyt.
Tämä koskee myös Suomea. OECD:n lahjonnanvastainen sopimus valmistui vuonna 1997. Mutta yhä edelleen Suomella on ainakin 13 sopimuksen edellyttämää lakikorjausta tekemättä. Ei siis mikään ihme, että korruptiotuomioita ei ole tullut.
Aivan oma ongelmansa on Saksa, jossa lahjontakulut sai vuoteen 1997 asti vähentää tuloksesta ennen verotusta. Senkin jälkeen laiva on kääntynyt todella hitaasti. Vasta 2015 Saksa ratifioi YK:n korruptionvastaisen yleissopimuksen vuodelta 2003.
Myös EU on epäonnistunut. EU:n itälaajentumista ja EU:n uutta talouskurihallintoa perusteltiin muun muassa korruption torjunnalla. Mutta toisin on käynyt: korruptio on vain lisääntynyt ja institutionalisoinut tavalla, jota kukaan ei ole osannut ennakoida.
Monellekaan ei näytä tulleen mieleen, että länsimainen demokratia ja sen ylläpitämät instituutiot voisivat olla keino, jota suuren mittaluokan korruptio edellyttää.
Kanadalainen valtio-opin professori Mark E. Warren kuvaa tätä mahdollisuutta käsitteellä ”kaksinaamainen pois sulkeminen”. Ensin poliittinen eliitti käynnistää politiikkaohjelmia ”syrjäytyneiden integroimiseksi”. Sitten sama eliitti korruptoi ne instituutiot, joiden tehtäväksi on annettu integrointi.
Tästä näyttäisi lähes aina olevan seurauksena jotakin sellaista, jonka tuloksena eliitti voi lopulta entistä paksummin. Vastaavasti ne, joiden piti hyötyä politiikkaohjelmista, voivat entistä huonommin. Syrjäytyneisyys ja sivullisuus lisääntyvät. Usko syrjäytymistä ehkäiseviin instituutioihin hiipuu.
Puhutaanko tässä salaliitosta? Ei puhuta. Tässä puhutaan kaksoisrooleista ja eturistiriitojen institutionalisoimisesta.
Lopputulos voi toki näyttää salaliiton kaltaiselta, mutta korruptoituneet poliitikot eivät juuri koskaan tunnustaudu osaksi ongelmaa. Kuten eivät myöskään heidän vastapuolensa, lobbarit.
Heidän mukaansa ongelma nousee edustuksellisesta demokratiasta itsestään: pitkälle kehittyneessä ja ristiriitaisten näkemysten leimaamissa yhteiskunnissa päätöksentekokyky voidaan turvata vain ei-julkisten ja keskinäiseen luottamukseen perustuvien epämuodollisten järjestelyjen avulla.
Jos tästä seuraa, että keskinäisten etuisuuksien luottamuksellisesta jakamisesta tulee maan tapa, niin siihen voidaan kohdistaa vain moraalista kritiikkiä. Käytännössä maan tavalle ei ole vaihtoehtoa, jos päätöksentekokyky halutaan säilyttää, he sanovat.
Olisiko markkinamekanismista vaihtoehdoksi?
Ei olisi. Uuden, markkinajohtoisen julkishallinnon myötä meillekin on syntynyt vakava pyöröoviongelma: yksityisen ja julkisen intressin haltijat tapaavat nykyään vaihtaa paikkaa sillä seurauksella, että myös lainvalmistelusta on tullut yksityisten suuryritysten hallitsema prosessi. Mitään erityistä julkista intressiä ei enää ole.
Siksi Bo Rothstein, yksi kirjan kirjoittajista ja Ruotsin tiedeakatemian pitkäaikainen jäsen, on jopa ehdottanut taloustieteen Nobelin taloustieteen palkinnosta luopumista. Hänen mielestään palkinto ylläpitää korruptiivista ajattelua.
Poliittinen korruptio on sopimiskysymys. Ja sopimisen edellytykset ovat nyt paremmat kuin koskaan.
Kirjoittaja on kauppatieteiden tohtori ja Transparency Suomi ry:n aktiivi.
lehti 