Juha Sipilä ei ole ensimmäinen pääministeri, joka tavoittelee yhteiskuntasopimusta. 1990-alun laman aikana pääministeri Esko Aholla oli idea yhteiskuntasopimuksesta ja vallan kolmijako-opista.
Vuonna 1974 perustetun EVAn toimitusjohtaja Max Jakobson oli myös yhteiskuntasopimusmiehiä. EVA ujosteli kuitenkin nimitystä ja vaihtoi sen kansantalouden runko-ohjelmaksi, tuttavallisemmin karu. Kansantalouden runko-ohjelma kuvaakin luonnollisesti paremmin sopimuksen perimmäistä tarkoitusta – aivan kuten Sipilän hallituksen yhteiskuntasopimus-termin vaihtuminen kilpailukykysopimukseksi.
Kaikille yhteiskuntasopimukseen tähtääville viritelmille on yhteistä, että niitä on puuhattu lama-aikoina. Tavoitteena on ollut edistää elinkeinoelämän etuja ja kiristää kansalaisten olosuhteita. Muu jää hämärän sekavuuden peittoon. Palkkojen, lomaetujen, sosiaaliturvan heikentämisen ja työajan pidentämisen vastapainoksi ei ole tullut esille yhteiskunnallisesti tärkeitä kansalaisten hyvinvointia tai työelämän parannuksia edistäviä tavoitteita.
Juha Sipilän ja Esko Ahon hallitusten hankkeiden taustalta nousee kuitenkin esiin tärkeä tavoite. Kilpailukyvyn edistäminen heidän konseptissaan vaatii ammattiyhdistysliikkeen nujertamista.
Pitkäkestoinen, lähes päivittäinen ay-liikkeen demonisointi on tuottamassa tulosta. EVAn tuoreessa asenne- ja arvotutkimuksessa liki puolet vastaajista yhtyy esitettyyn väittämään, että ”ammattiyhdistysliike on nykyisin maassamme pikemminkin yhteiskunnallisen kehityksen jarru kuin moottori”.
Entä jos tätä jarrua ei olisi? Jos hallituksilla olisi vapaat kädet purkaa työlainsäädäntöä? Jos työpaikoilla palattaisiin 1920- ja 1930-lukujen patruunahenkeen? Jos sosiaaliturva purettaisiin ja palattaisiin monen yritysjohtajan haaveilemaan yövartioyhteiskuntaan? Jos työntekijöiden ainoa mahdollisuus olisi villeillä lakoilla vaikuttaa työehtoihinsa? Olisiko Suomi silloin kilpailukyvyn huippua?
Alun perin työntekijät perustivat ammattiliittoja pärjätäkseen yhdessä työnantajien mielivaltaa vastaan. Työehtosopimuksilla tavoiteltiin turvaa ja oikeuksia työelämän heikommalle osapuolelle eli työntekijöille. Niillä haluttiin edistää työehtoja ja työolosuhteita. Siinä on onnistuttu sadan vuoden aikana nähtävästi niin hyvin, että ay-liikettä, Suomen suurinta kansalaisjärjestöä moititaan lähes päivittäin kehityksen jarruksi ja talouskasvun tukkeeksi.
Hyvätuloiset virkamiehet tai poliitikot moittivat ammattiliitto PAMia syypääksi kilpailukykysopimuksen horjuttamiseen. Samalla he syyllistävät pienipalkkaista, naisvaltaista jäsenistöä. Helposti unohtuu myös, että tämä joukko joustaa silpputyöläisinä, nollatuntisopimuksiin pakotettuna tai kotona odottamassa puhelinsoittoa pääsisikö töihin tunniksi vai kolmeksi. Eikä epävarmuus koske vain pamilaisia, vaan monia aloja.
Suomen liittyessä EMUun, todettiin, että kansantalou-dessa tapa joustaa muuttuisi siten, että devalvaatioiden sijasta joustaisi työllisyys. Näin on käynyt, mistä todisteena on 245 000 työttömän joukko.
Yhteiskuntasopimusten rakentajat vetoavat uusien työpaikkojen syntymiseen. Yhteisöveron alennuksen ja työnantajien Kela-maksun poistamisen ennustettiin luovan uusia työpaikkoja, mutta toisin kävi. Työttömyys jatkaa kasvuaan.
Lupaus työttömyyden vähenemisestä on kuitenkin se suuri porkkana, jolla eliitti puolustelee leikkauspolitiikkaa. Pikainen silmäys osoittaa, että hyvin uutisoitu työvoimapula vallitsee niillä matalapalkka-aloilla, jotka eivät turvaa säällistä elämistä.
Elinkeinoelämä syyttää lähes kaikista ongelmista työmarkkinoiden jäykkyyksiä. Sen mielestä systeemin notkeuttaisi vain paikallinen sopiminen.
Yritysjohdon syyttävä sormi ei tietenkään kohdistu osinkoihin, ahneuteen, yhteistyökyvyttömyyteen tai näköalattomuuteen. Ensimmäinen ihmetys syntyy siitä, miten paikallisesti sopien korvattaisiin epäpätevä yritysjohto tai management by perkele, kun pelkkä tiedon saannin parantaminen aiheutti EK:sta pikaiset vastalauseet?
Ammattiliittojen tehtävänä on turvata jäsentensä oikeudet. On selvää, että jos tämä tehtävä siirtyy työpaikkatasolle, syntyy suuria ongelmia varsinkin työntekijöille, koska viime kädessä irtisanominen ei ole Suomessa kovin vaikeaa tai kallista.
Ongelmitta ei selviäisi yritysjohtokaan. Firmojen henkilöstöpolitiikkaa setvimään syntyisi alta aikayksikön joukkio erilaisia yritysjohdon konsultteja, joiden jäljiltä työpaikoille on jäänyt monenmoista skismaa, lakkoa tai vain epämiellyttävää, stressaavaa työilmapiiriä.
Onko ay-liikkeen peli siis menetetty yleisen ay-vastaisuuden huumassa? Ei ole, kuten nähtiin viime vuoden syyskuussa Rautatientorilla Helsingissä ja muissakin kaupungeissa. On vain muistettava, että ay-liike tarkoittaa yli kahta miljoonaa Suomen kansalaista, eikä vain tiedotusvälineissä vakiintunutta käsitettä ay-pomo, jolla ay-liikettä yritetään halventaa ja mitätöidä.
Yhteiskunta- tai kilpailukykysopimusten sotkematta arjen todellisuutta, kannattaisi koko ammattiyhdistysliikkeen ottaa tehtäväkseen varmistaa, että jäsenillä on oikeat ja aidot vaikutusmahdollisuudet liittonsa toimintaan ja heidän luottamusmiehillään kaikki tarvittava tieto ja keinot käytössään kaikissa olosuhteissa.
uutiskirje 
