Kansainvälisen naistenpäivän viikkona Suomi 100 – juhlavuonna on hyvä pysähtyä hetkeksi muistelemaan naisliikkeen saavutuksia. Vielä parempaa on juhlia koko viikonloppu Tampere-talossa feministisillä festivaaleilla. WOW Finland tuo eri lavoille esiintymään noin 150 erilaista feministiä ja aiheiden kirjossa riittää – naisiin kohdistuvan väkivallan eri muodoista selfieihin, kuukautisiin, työelämään ja talouteen. Itse aion viikonlopun aikana vauhkota ja vouhottaa muun muassa feminismin perusteista ja läskistä.
Naisliike on vapauttanut Suomen naiset miehen ja isän vallasta pitkällisen taistelun tuloksena. Merkkipaaluista muistetaan aina mainita vuonna 1906 toteutunut äänioikeus ja vaalikelpoisuus valtiollisissa vaaleissa, olihan Suomi siinä edelläkävijä maailman mittapuulla.
Sitä ennenkin otettiin merkittäviä askelia kohti lisääntyvää naisten vapautumista. 1800-luvun loppupuoliskolla loppui aviomiehen kuritusvalta ja vanhapiikakin laskettiin täysivaltaisten kansalaisten joukkoon. Hieman ennen vuosisadan vaihdetta (1897) täysi-ikäisyyden raja tuli sukupuolesta riippumattomaksi.
On vaikea ylipäänsä olla olemassa, kun joka tuutista tursuaa seksismiä.
Jo vuodesta 1901 naiset ovat päässeet opiskelemaan yliopistoon ilman, että meidän on pitänyt anoa erivapautta sukupuolestamme. Sitä ennenkin muutamat olivat toki onnistuneet raivaamaan tiensä aina tohtoristasolle asti. Ensimmäisenä naisena professorin virkaan nimitettiin Åbo Akademissa historiantutkija Alma Söderhjelm vuonna 1927.
1990-luvulla naisia eteni yliopistomaailmassa aina rehtoreiksi asti. Kuitenkin edelleen 90 vuotta ensimmäisen professorinaisen virkaanastumisen jälkeen vain neljännes kaikista professoreista on naisia. Naisten akateeminen urakehitys näyttää tyssäävän jonnekin tohtorintutkinnon suorittamisen jälkeiseen aikaan.
Kohta sadan vuoden ajan, vuodesta 1919, naiset ovat saaneet käydä ansiotyössä pyytämättä aviomieheltään lupaa. Vuodesta 1926 naisten on ollut mahdollista päästä valtion virkoihin. Vuoden 1929 avioliittolaki antoi aviossa oleville naisille oikeuden omaan omaisuuteen, yhtäläisen vanhemmuuden ja mahdollisuuden avioeroon.
Tasa-arvoa ja naisten vapautta edistävää lainsäädäntöä lisättiin kovan työn tuloksena lähes jokaisella vuosikymmenellä viime vuosisadan ajan. Viimeisimmät edistysaskeleet otettiin 1985 sukunimilain astuessa voimaan, jolloin naisen oli mahdollista pitää oma nimensä naimisiin mennessään.
Lopullinen naiset miehen vallasta vapauttanut lainsäädännöllinen teko oli vuonna 1994 toteutettu avioliitossa tapahtuvan raiskauksen kriminalisointi. Suomalainen nainen oli vihdoin vapaa!
Minusta tuli feministi noihin samoihin aikoihin. En tarkalleen muista, koska omaksuin nimityksen feministi. Sen muistan, että naisasia kiinnosti kovasti. Olin havainnoinut, että sukupuoli vaikuttaa siihen, millaista kohtelua saa osakseen esimerkiksi koulussa. Kiltit tytöt pantiin istumaan raisujen poikien viereen, tarkoituksena saada pojat käyttäytymään paremmin. Aikamoinen vastuu sysätä pienen tytön harteille.
Toisaalta, joskus poikia rangaistiin tyttöjen käytöksestä. Tapahtui eräänkin kerran, että höpötin vieressäni istuvalle pojalle, jolla oli vähän huono maine. Hän vastasi minulle vain yhdellä sanalla, jolloin opettaja poisti hänet luokasta. Siitäkös minä hermostuin, koska koin tilanteen epäoikeudenmukaiseksi. Hetken huudettuani opettajalle jouduin tietenkin myös ulos luokasta.
Feminismi on minulle elämäntapa ja jatkuva analyysin väline. Se määrittää sitä, miten havainnoin ympäristöäni ja yhteiskuntaa. Tie tähän on ollut pitkä. Vieläkin epätasa-arvoinen kohtelu sukupuolittunein perustein saa minut usein raivon partaalle.
Herääminen feministiseen tapaan katsoa maailmaa johtaa siihen, että huomaa sukupuolten välistä epätasa-arvoa herkemmin, huomaa vääryyksiä. On vaikea ylipäänsä olla olemassa, kun joka tuutista tursuaa seksismiä.
Usein sitä törmää kuvioon, jossa feministi nimeää seksismin seksismiksi, osoittaa mikä on seksististä, ja jotkut kieltäytyvät uskomasta, että näin on. Väittävät, että feministi itse käyttää kaiken aikansa etsiäkseen loukkaantumisen tai kritiikin kohteita. Suorastaan keksii niitä. Näin kätevästi feminististä itsestään tulee ongelma, eikä varsinaiselle epäkohdalle tarvitse tehdä mitään.
Tätä dynamiikkaa, joka pätee muuten moneen muuhunkin ilmiöön kuten esimerkiksi rasismiin ja sen nimeämiseen, kuvaa lempifilosofini Sara Ahmed uudessa kirjassaan Livin a Feminist Life.
Ahmed kuvaa myös sitä, miten feministiksi ryhtyminen tai tuleminen on prosessi, jossa edetään joskus hyvin varovaisinkin askelin. Kaikkien sukupuolittuneiden vääryyksien hahmottaminen kerralla voi olla liian iso pala haukattavaksi, koska pienenkin vääryyden nimeäminen muuttaa suhdettamme maailmaan. Kun herää huomaamaan yhdessä kohdassa, kuinka sukupuoli asettaa ihmiset eriarvoiseen asemaan, altistuu huomaamaan muitakin kohtia, missä näin tapahtuu.
Ja yhtäkkiä koko maailma alkaa näyttää toiselta – täynnä sukupuolittuneita vääryyksiä olevalta maailmalta. Sen
maailman kohtaaminen ja siinä maailmassa eläminen voi tuntua uuvuttavalta.
Voimaa vääryyksien selättämiseen ja loputtoman sukupuolitetussa maailmassa elämiseen saa feministisestä yhteisöstä. Niiltä, jotka omassa elämässään tulevat jatkuvasti nähdyksi ilonpilaajina. Niiltä, jotka joutuvat kerta toisensa jälkeen kohtaamaan silmien pyörittelyä yrittäessään huomauttaa vääryyksistä.
Tänä viikonloppuna ilonpilaajat juhlivat Tampereella! Tule sinäkin!
uutiskirje 
