On jokseenkin selvää, että jokainen aikakausi ja sukupolvi – äärimmäisessä mielessä jopa jokainen yksilö – kirjoittaa aina historian uudelleen; omista lähtökohdistaan, tiedoistaan ja kokemustaustastaan kunkin kirjoitushetken vaikutusta unohtamatta.
Joitakin ajatus tällaisesta Sisyfoksen työstä turhauttanee eli se, ettei alalla ole pysyvää totuutta oikein mistään, mutta tietynasteinen historiallinen subjektiivisuus on lupa ottaa myös rikkautena. Kenttä pysyy avoimena ja elävänä, myyttejä nousee ja niitä romautetaan.
Historia on paitsi kamppailua unohdusta vastaan myös näkemysten ja tulkintojen taistelua, gramscilaisittain: taistelua hegemoniasta.
Professori Pertti Haa-palan kitey-tys, että vuoteen 1918 kätkey-tyy monta totuutta, on suoraan sanoen helpottava.
Otsikko viittaa kuitenkin enemmän siihen, kuinka uusien merkittävien arkistojen tai muiden aineistojen esiintulo muuttaa lähdetilannetta ratkaisevasti ja että muutoksen vuoksi historian revisiointiin – uudelleen näkemiseen – on tarve tai aivan pakko ryhtyä.
Radikaalisti uusiin ja erinäköisiin kulmiin saattaa pakottaa sekin, jos yhteiskunnissa realisoituu arvaamaton käänteentekevä muutos. Yhtäkkiä seisomme ikään kuin uudella pohjalla, tai pohjaa vailla. Ehkä kylmä sota päättyy, ikuinen muuri tai suurvalta menee nurin, yya-sopimus haihtuu, Kekkonen kuolee. Mitä tahansa maailmassa voi sattua.
Olemme tällaisia saranakohtia todistaneet niin maailman, Euroopan kuin Suomen lähimmässä historiassa. Silmäilemme itänaapuriamme tänään eri tavoin kuin muutamia vuosikymmeniä sitten. Yhtä varmaa on, että kommunistin mainitseminen herättää yli 50-vuotiaissa eri mielteitä kuin alle kolmikymppisissä (joista useimmille ”kommari” tarkoittaakin rakasta kommunikaattoria eikä poliittista aatetta.)
Kaksi esimerkkiä kirkastanee revisioinnin tarpeen joitakin aspekteja.
Ensiksi vuodet 1917–18 Suomessa, kansakunnan samoin kuin työväenliikkeen murros- ja murtumakohta. Heti tapausten jälkeen repesi ja vakiintui lähes täydellinen tulkintaero hajonneen vasemmiston kahden haaran välillä. Vaikka pääosin oli seisty kapinan jakolinjan samalla puolella, niin kummankin sivustan uusi puoluekaanon sai määrätä sen, mitä tapahtumaketjun piirteitä alettiin arvioissa korostaa, ketä syyttää tai nostaa.
Ketkä tekivät virheitä? Mitkä teot virheiksi luokiteltiin? Oliko väärin se, että aseisiin ylipäätään oli tartuttu? Tai ehkä se, että tartuttiin spontaanin valmistautumattomina ja liian heiveröisin resurssein? Oliko perustava vika ollut SDP:n luonteessa puolueena vai holtittomien punakaartien yliotteessa etelän kaupungeissa?
Olipa puhuja sitten tannerilainen sosialidemokraatti tai mannerilainen kommunisti, niin sodan selittäminen asettui osaksi ja suorastaan todisti hänen falanginsa oikeaa historiankäsitystä. Selittäjä palveli puolueensa aatteellista katsantoa ja poliittisia etätavoitteita. Kuvaan kuului lähteiden tarkoituksenmukaisesti manipuloitu hyväksikäyttö.
Tämän suoremmin ei historia tietenkään voi astua politiikan palvelukseen.
Suomessa, USA:ssa ja Neuvostoliitossa rehotti luokkasotakirjallisuus, mutta oli myös sos.dem. taustainen punainen perinne, joka pysyi hengissä etenkin ay-demarien parissa – ja jota on tutkittu vain vähän.
SDP:n ja laitavasemmiston erimielisyys vuosista 1917–1918 on jatkunut näihin päiviin asti. On kuitenkin toiveita, että yliopistoissa jo hyvän aikaa vallinnut kiihkoton, monitahoinen ja lähdekriittinen tutkimusote pääsisi säteilemään vasemmistopuolueiden sananvaihtoon ja että pian jo sadan vuoden etäisyys painaisi puoluekiistat taemmas. Sodan muistotilaisuuksissa 2008 saatiin ainakin eräitä enteitä avarammasta tarkastelusta.
Suuriin kollektiivitragedioihin on tarjottu nyrkkisääntöä: ensimmäinen sukupolvi kokee trauman, seuraava vaikenee siitä, ja kolmas sukupolvi sen käsittelee. Ehkä ihan niin siististi prosessi ei mene, mutta malli kelvannee suuntaa-antavaksi myös puolueiden riitoihin. Samaten professori Pertti Haapalan kiteytys, että vuoteen 1918 kätkeytyy monta totuutta, on suoraan sanoen helpottava.
Toiseksi esimerkiksi käyvät vuodet 1944–48, kestävän riidan aihe vasemmiston sisällä: menestyksekäs kansanrintamakausi vai vaaran vuodet?
Asevelidemarien selitysmalli johtaa suoraan Tali-Ihantalasta kevään 1948 kaappausyöhön, huipentuen Arabian ja Kemin kapinantorjuntaan. SKP:n ja SKDL:n viralliset kertomukset korottivat jakson 1944–48 myyttiselle jalustalle, joka rakentui kansanrintamahallituksen sisä- ja ulkopoliittisista voitoista ja sosiaalipoliittisista panoksista.
Kun valvontakomissio edusti eräille miltei miehitysvaltaa, se toisille turvasi toiminnan vapautta. Kun toisten mielestä asekätkentä suojasi Suomen, niin toiset näkivät sen äkkivääränä seikkailuna. Samansuuntaisesti näkemyksiä jakoi sotasyyllisyyskysymys.
Syksyllä 1944 perustettu SKDL ajoi kannattajiensa mukaan aitoa kansanvaltaa, tasa-arvoa ja uutta idänpolitiikkaa, mutta asevelidemarien mielestä kirjainyhdistelmä S-k-d-l tarkoitti ytimekkäästi ”Suomen kansan dramaattista loppua”. Kiistatonta tietysti on, että idästä palannut emigranttikommunistien joukko toimi Kremlin viidentenä kolonnana, mutta yli 20 prosenttia kansasta ei tuohon samaan rooliin istu. SKDL ei selity kommunistien juonikkuudella, vaan se täytti tyhjiötä, jota mikään muu puolue ei osannut tai ehtinyt täyttää.
Työväenliikkeen kahta vastakkaista sankarisaagaa – joihin kumpaankin myös yya-sopimus vastakkaisin tavoin limittyi – oli aikanaan mahdoton purkaa tai sovittaa yhteen, etenkään neuvostonaapurin läsnäolon ja vaikutuksen piirissä.
Kun idänpoliittiset rasitteet ovat poistuneet, olisi mahdollista jättää taakse ne ahtaimmat puoluetietoisuuden ampuma-aukot, joista kansalliseen menneisyyteen on sihdattu. Pahimmista kliseistäkin voitaneen luopua: hyvinvointiyhteiskunnan perustaa ei mikään puolue laskenut yksin, ja virheitä on jakautunut kunkin kontolle väitettyä tasaisemmin.
Hyvä olisi joskus korostaa vasemmistopuolueiden pitkän ajan saavutuksia (kun niitä vielä on) osapuilleen saman kansanosan ja kannattajiston elinehtojen parantamiseksi.
Työväenliikkeen massiivisiin historiaprojekteihin ei pidä palata. Ei ole tarvetta viralliskertomuksiin, mutta on erinomaista, että puoluetutkimusta tuetaan ja edelleen harjoitetaan – paloittain ja jaksoittaisena. Tutkimuskuva ainakaan ei jäykisty monoliittiseksi, kun suuntaviivoja ei piirretä mistään komentokeskuksesta.
Työväenliikkeen historiaa kirjoitetaan uusiksi kaiken aikaa sekä vanhoin että uusin lähtein, totutuin ja ennen muuta aivan uusin kysymyksin. Yliopistojen historianlaitoksissa ja yksityisin voimin valmistuu vuosittain kymmeniä opinnäytteitä ja monografioita, joissa työväenliikettä lähestytään raikkaan luovasti – otteella, joka taatusti saisi puoluekaaderin heristämään sormea.
Poliittisen työväenliikkeen historia pitää kirjoittaa ja upottaa asiaankuuluvalle paikalleen suomalaisen yhteiskunnan kokonaiskaareen – ei itseään painavammaksi, mutta ei vähäisemmäksikään tekijäksi. Onneksi sitä tehdään kaiken aikaa.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, historiantutkija ja vapaa toimittaja
Kirjoitus perustuu alustukseen Vasemmiston historian vaiettuja vaiheita -seminaarissa, joka pidettiin 5. joulukuuta Lahdessa.
uutiskirje 
